Väsynyt äiti

Väsynyt äiti

Viime sunnuntaina vietetty äitienpäivä sai minut tänä vuonna hieman mietteliääksi. Emme viettäneet sitä varsinaisena äitienpäivänä, sillä mies oli ollut edeltävän yön töissä ja saatuamme lapsen päiväunille halusimme kumpikin miehen kanssa vain mennä itsekin nukkumaan. Meillä on ylipäätään oltu tosi väsyneitä viime aikoina, niin minä kuin mieskin, mutta aivan erityisesti minä. Tästä syystä blogikaan ei ole päivittynyt tavalliseen tahtiin, enkä ole jaksanut olla aktiivinen muuallakaan somessa. Äitienpäivänä totesin, että minä taidan nykyään olla tosi väsynyt äiti.

Olen ollut väsynyt koko raskausajan ja luulin väsymykseni olevan pahimmillaan aivan viimeisen raskauskolmanneksen alussa, eli huhtikuun lopulla. Pakenin tällöin miehen opiskeluviikon ajaksi lapsen kanssa äitini hoiviin maalle. (Me olemme olleet tekemisissä Siljan isovanhempien kanssa koronasta huolimatta, joten tämä vierailu ei ollut mikään ihmeellinen spektaakkeli meille.) Sain nukkua reilun viikon ajan todella pitkiä yöunia ja lisäksi otin päivätorkkuja aina halutessani. Olin nukkumisesta huolimatta koko ajan väsynyt ja saamaton ja nautinkin ihan valtavasti siitä, kun muut ihmiset jaksoivat ulkoilla ja leikkiä Siljan kanssa.

Palatessani kotiin luulin levänneeni niin paljon varastoon, että jaksaisin taas leikiten Siljan uudelleen alkaneita yöheräilyjä ja nykyisin myös aikaisia aamuherätyksiä. Äitini luona kokemani väsymys olikin kuitenkin vasta alkusoittoa tulevasta, sillä kotiin palattuani olin entistä väsyneempi ja olisin voinut nukkua varmaankin 15 tuntia vuorokaudessa, mikäli se olisi ollut mahdollista. Niinä päivinä kun mies oli koko päivän kotona, saatoin kohtuullisten yöunien lisäksi nukahtaa nokosille kolmekin kertaa päivän aikana.

Olen kerinnyt miettiä jo monenlaisia syitä väsymykselleni ja mielelläni selvittäisin asiaa ihan lääkärissä, mutta korona-aika on pidätellyt minua ja saanut minut aina laskemaan puhelimen kädestäni. Olen kuvitellut kuulevani korvissani ylikuormitetun terveydenhuollon ammattilaisen syvän huokauksen, kun raskaana oleva nainen soittaa ja pyytää testejä tällaisena aikana. Eniten minua mietityttää tällä hetkellä lamaannuttava väsymys yhdistettynä huiman nopeaan painonnousuun, jotka molemmat ovat tiettyyn pisteeseen asti normaaleja asioita raskausaikana. En kuitenkaan kokenut aivan tällaista ensimmäisessä raskaudessani, vaikka kaikenlaisia vaivoja oli silloinkin.

Meillä on katsottu aivan luvattoman paljon lastenohjelmia tänä keväänä, koska en ole yksinkertaisesti pystynyt parempaan. Yritän ulkoilla lapsen kanssa joka päivä ihan kummankin hyvinvoinnin vuoksi, mutta usein on myös niitä päiviä, kun en jaksa. Olen todella saanut oppia mitä on huono omatunto vanhempana ja äitinä.

Uskon mielen vaikuttavan vahvasti ihmisen kokemukseen itsestään ja voinnistaan ja siksi lähdin nytkin etsimään syitä väsymykselleni psyykkisistä tekijöistä. Olen sairastanut aiemmin elämässäni masennusta, joten tiedän miltä se tuntuu ja miten se minulla näyttäytyy. Siksi aloinkin epäillä itselläni uudelleen herännyttä depressiivisyyttä ja aloin tarkkailla tuntemuksiani herkemmillä tuntosarvilla. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen depressiosta melko pian, sillä vaikka minulla on toki ollut väsymyksen vuoksi tavallista alakuloisempi olo, keksin helposti syitä hetkelliselle mielialan laskulle. Onhan jo tässä koronan aiheuttamassa poikkeustilassa itse kullekin aivan riittävästi aihetta kokea olonsa tavallista alakuloisemmaksi.

Siljasta on tullut aivan ihana höpöttelijä ja koko maailmaa rakastava, täyttä tunnetta oleva tyttö. Hän on luonteeltaan aivan minun vastakohtani – vilkas, puhelias ja ulospäin suuntautunut. Juuri nyt olisi ihanaa jaksaa olla hänen loputtomaan uteliaisuuteensa ja elämäniloonsa vastaava äiti, kun vietämme viimeisiä kuukausia kaksin kotona ennen kuin uusi vauva saapuu.

Vaikka viime viikot ja jopa kuukaudet ovat soljuneet ohi väsymyksen sumussa ja erinäisten liikkumista vaikeuttavien fyysisten vaivojen kanssa tahiessa, on päiviin mahtunut myös ilonaiheita. Olen muunmuassa löytänyt uudelleen lukemisen riemun, ja mieheni on pitänyt huolta siitä, että minulla on riittänyt hyvää luettavaa. Pikkuhiljaa olen jaksanut alkaa suunnitella myös pieniä siivousprojekteja, joita yritän toteuttaa ennen heinäkuuta ja vauvan syntymää.

Viime yön unessa juoksin pakoon karhua Silja sylissäni metsässä. Silja tuntui tosi painavalta ja omat jalkani raskailta. Karhu saavutti meitä, mutta mysteeriksi jäi saiko se meidät lopulta kiinni, sillä juuri silloin mies ja lapsi tulivat herättämään minua ja palasin painajaisesta todellisuuteen. En tiedä oliko tämä ahdistava uni laukaiseva tekijä, mutta tänä aamuna soitin vihdoin terveydenhoitajalle. Vointiani aletaan nyt tutkia.

Onko joku muu ollut tänä keväänä erityisen väsynyt? Miten olette tulleet toimeen asian kanssa?

Ps. Kirjoitin täällä postauksessa Mádaran kampanjasta, jonka oli aiemmin saamani tiedon mukaan määrä olla 12.5. Kampanjapäivä onkin 19.5. Pahoittelen jakamastani väärästä tiedosta!

Kun elämästä tuli kummallista

Kun elämästä tuli kummallista

Yritin kovasti kirjoittaa teille täksi päiväksi tavanomaista tuotepostausta tai muuta piristävää kosmetiikka-aiheista tekstiä, mutta en yrityksistäni huolimatta pystynyt siihen. Ajatukseni ovat liian hajallaan, jotta kykenisin uppoutumaan itselleni ominaisella intensiteetillä voiteen tai meikkituotteen ominaisuuksiin. Päädyinkin hahmottelemaan mielenmaisemani tekstiksi ja jakamaan ainakin osan siitä teidän kanssanne. Teksti oli alunperin puolet pidempi ja paatoksellisempi, mutta tajusin ennen julkaisemista, että kukin voi ahdistua riittämiin vaikkapa katsomalla uutisia.

Maailmassa on aina meneillään kriisejä ja hirveitä tilanteita ja joka hetki joku ihminen kärsii. Nyt maailmaa on kohdannut kriisi, joka jännää kyllä koskettaa aivan kaikkia, jopa meitä yleensä niin onnekkaita länsimaalaisia. Jotakin onnekkuudestamme kertoo edelleen se, että meillä on pandemiankin keskellä varaa pohtia sellaisia asioita, kuin että minkä projektin valitsisimme itsellemme kotikaranteenin ajanvietteeksi, hamstraisimmeko kaappeihimme hernekeittoa vai kenties jotakin hiukan eksoottisempaa ja minkä tuoksuisella palasaippualla tänään pesisimme kätemme.

Vaikka tilanne maailmassa on tällä hetkellä sekava ja ahdistava, olen pakottanut itseni löytämään vallitsevasta kriisistä myös paljon hyvää ja mielenkiintoista. Milloin viimeksi länsimaalainen, kohtuullisesti  toimeentuleva ihminen on esimerkiksi joutunut olemaan näin paljon läsnä omien ajatustensa ja perheenjäsentensä kanssa? Käsillä on ainutlaatuisen loistava ja monille varmasti myös ainutkertaisen hirveä tilaisuus tutustua itseensä ja läheisiinsä. Tiedän itseni lukuisien ihmisten tavoin pakenevan arjessa ikäviä ajatuksia ja tunteita monenlaiseen säntäilyyn ja turhaan tekemiseen. Nyt pakeneminen ei ole lainkaan niin helppoa, kun ihmisten pitää välttämättömiä menoja lukuunottamatta pysyä kotona. Ei mikään uusi ajatus, mutta minut tämä kuitenkin pysäytti.

Todellakin koen päivittäin myös kaikkea muuta kuin kiinnostavia ahaa-elämyksiä tai kiitollisuuden tunteita. Harmittaa, suututtaa, pelottaa, raivostuttaa. Ärsyttää, että jouduimme miehen kanssa perumaan toukokuulta viimeisen kahdenkeskisen lomamatkamme vuosiin. Tylsistyttää seisoa joka päivä samalla postimerkin kokoisella takapihalla ja katsella, kun lapsi tekee ravun muotoista hiekkakakkua. Pelottaa, että mitä jos sittenkin saan jostakin tartunnan ja altistan taudille vaikkapa äitini.

Oma elämäni ei ole todellisuudessa muuttunut viime viikkoina kovinkaan radikaalisti, ja siksi minun varmasti onkin helppoa kirjoittaa tällaista kevyehköä tajunnanvirtaa raskaasta aiheesta. Käyn edelleen töissä, sillä oma alani on sellainen, jossa työt vain lisääntyvät kriisien kohdatessa, ja epidemian jälkipyykin aikaan pääsen näkemään hyvin konkreettisesti kriisin sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset yhteiskuntaan. Toki voisin jäädä myös kotiin, koska olen edelleen ensisijaisesti hoitovapaalla, mutta en koe sitä vaihtoehtoa omakseni. Olen toki kyseenalaistanut ratkaisuni useita kertoja, mutta hiljentänyt toistaiseksi pelon äänen sisälläni.

Introvertille kotona paljon aikaa viettävälle ihmiselle kotiin eristäytyminen on ehkä helpointa, ja minä tunnustan kuuluvani tähän ihmisryhmään. En voi sanoa kaipaavani työn ja perheeni lisäksi ihmiskontakteja kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Tai ainakin niin minä luulin. Tätä uudenlaista elämää on eletty nyt vasta pari viikkoa, ja tunnen jo nyt haikeutta katsellessani vaikkapa musiikkivideota, jossa bändi esiintyy suurelle yleisölle. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tuollainen mikä oli vielä hetki sitten arkipäivää, olisi täysin mahdotonta nyt.

Tajusin tänään yhden konkreettisen asian, jonka on näissä uusissa olosuhteissa muututtava, kun enemmistö ihmisistä viettää aikaa kodeissaan ja pihoillaan. Meidän on pakko opettaa lapsi nukkumaan päiväunet sisällä, sillä asuinalueellamme käy nykyään päivisin aivan järjetön kuhina. Yritin tänään nukuttaa taaperoa ulkona, kun viereisen talon pihalla kaksi lasta roikkui puussa, toisella pihalla huusi kolme koiraa ja kolmannella pihalla sirkkelöitiin. 40 minuutin huutoitkun jälkeen lapsi nukahti syliini ja minä kirosin koronaa, aivan kuin sitä voisi syyttää nyt kaikesta.

Yritän olla ajattelematta jatkuvasti sitä, että kaikki kiva on peruttu (ainakin) kesään asti ja keskittyä elämään päivä kerrallaan. Yritän tehdä joka päivä jotakin mistä nautin, ja viime päivinä se jokin on ollut usein ruoanlaittoa, saunomista tai ihon erityisen hyvää hoitoa. Haluan pitää päällimmäisenä mielessä sen, että kyllä tämä tästä vielä, koska jos alan miettiä vaikkapa kesällä häämöttävää synnytystäni ja yhdistellä kauhukuvia nykyhetkestä siihen hetkeen, on soppa valmis.

Kommenttilootassa kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja kuulumisianne. Miten te olette voineet ja jaksaneet viime päivinä?

Pieniä ja suuria uutisia

Pieniä ja suuria uutisia

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuminen ei näkynyt blogissani mitenkään, sillä olen vasta kuluneen kuukauden aikana antanut itseni miettiä koko asiaa. Olen tiennyt jo pidempään, että vuodesta 2020 tulee meille todella kiireinen ja itse kunkin hermoja koetteleva, ja siksi halusin unohtaa koko vuoden vaihtumisen niin pitkälle kuin mahdollista.

Tämä vuosi on alkanut perheessämme hyvin hektisesti, sillä kummankin epäsäännöllisen (vuoro)keikkatyön lisäksi mies aloitti opiskelut toisessa kaupungissa, yli sadan kilometrin päässä kotoamme. Hän viettää suunnilleen kolmen viikon välein viikon poissa kotoa ja useimmiten menemme lapsen kanssa mukaan. Olen iän myötä tullut sellaiseksi, ettei minua huvittaisi yöpyä toisten kodeissa, vaan oma sänky tuntuu lähes ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Hotelliyöt matkoilla ovat toki asia erikseen, mutta toisten nurkissa ei vain huvittaisi enää olla. Miehen lähiopetusviikot ovat siis melko stressaavia koko perheelle ja ne mietityttävät minua aina jo etukäteen.

Koska mies aloitti kolme ja puoli vuotta kestävät ammattikorkeakouluopinnot, täytyy hänen luonnollisesti käyttää suuri osa töistä yli jäävästä vapaa-ajastaan koulutehtäviin. Tämä on ehkä minulle se kovin pala niellä tällä hetkellä, koska kaikki opiskeluun käytetty aika on pois siitä ajasta, joka ennen oli perheemme yhteistä tai minun omaa aikaani. On mahtava asia, että mies sai viimein kauan himoitsemansa opiskelupaikan ja olen tietenkin iloinen hänen puolestaan, mutta samalla tulen varmasti ainakin näin aluksi kantamaan taakkana mukana arjessa myös omaa harmistustani asiaan liittyen.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että kaksi aikuista ihmistä käy töissä, mutta lapsemme ei tosiaan ole edelleenkään päivähoidossa. Hoidon järjestäminen on siis toisinaan lähes joka päiväinen stressin aihe. Meillä on todella hyvä tukiverkosto, mutta joskus on vain noloa olla aina pyytämässä apua toisilta. Vaikka Silja luultavasti jossain vaiheessa meneekin päiväkotiin, ei avuntarve ole loppumassa vielä pitkään aikaan, sillä heinäkuussa meille on tulossa lisää porukkaa perheeseen.

Kun raskaustesti näytti plussaa marraskuun puolivälissä, en ollut mitenkään yllättynyt. En reagoinut kahteen viivaan oikein mitenkään, sillä muisto kesällä tapahtuneesta keskenmenosta oli edelleen vahvasti mielessä. Uskalsin alkaa iloita uudesta raskaudesta vasta viikon 12 ultrassa, kun näin omin silmin miten sillä hetkellä seitsemän senttiä pitkä lapsemme heitteli virkeänä kuperkeikkoja sisälläni. Pelkään nyt kaikenlaisia komplikaatioita paljon enemmän kuin esikoista odottaessa, mutta en ole antautunut pelkojen valtaan, vaan yritän uskoa, että tämä lapsi voisi syntyä.

Tällä viikolla minulla on raskausviikkoja kasassa vajaat 16. Alun pahoinvointi ja väsymyskooma ovat väistyneet ja mikä parasta, olen saanut energiani ja mielenkiintoni tavallisesti minua kiinnostavia asioita kohtaan takaisin. Olen suorastaan täynnä virtaa, mikä on tuttua myös ensimmäisen raskauteni toiselta raskauskolmannekselta. Tämä on odotusaikani parasta aikaa, sillä minulla ei ole vielä selkäkipuja tai muita jatkuvasti kiusaavia vaivoja ja pystyn nukkumaan melko hyvin.

Vaikka olen onnellinen uudesta vauvasta ja ajattelen oikeasti kaiken olevan loppujen lopuksi aivan älyttömän hyvin, olen silti kokenut välillä suoranaista paniikkia tulevaisuudesta. Koska olen aiemmin tottunut melko selkeään ja mukavasti eteenpäin rullaavaan elämään, murehdin nyt miten kaikki tulee sujumaan ensi syksynä, kun meillä on yhden lapsen sijasta kaksi lasta, miehen työt sekä opiskelut toisella paikkakunnalla. Selväjärkisenä päivänä ymmärrän, että kaikki tulee varmasti sujumaan hyvin, mutta raskaushormonien ottaessa vallan olen välillä maannut lapsen päikkäriajat sängyssä vollottamassa ja murehtimassa.

Aloin omaa tilannetta realisoidakseni seurata YouTubessa erästä kanavaa, jossa amerikkalainen kahdeksan lapsen äiti jakaa arkeaan. Osalla lapsista on vakavia sairauksia ja hänen arkensa jos jokin on hektistä, mutta silti hän ei valita. Tämä asettaa oman kitinäni ja pelkoni niin hyvin oikeanlaisiin mittasuhteisiin, että aion jatkossakin palata toisinaan katselemaan naisen elämää. Toisaalta luulen kyllä naisen taustajoukoista löytyvän monenlaisia avustajia ja kodinhoitajia, sillä nainen on aina viimeisen päälle laitettu ja koti tahrattoman puhdas…

Olen iloinen siitä, että helmikuu alkoi ja kevät on jo ihan oikeasti kohta täällä. Kaipaan valoa ja kesää aivan hirveästi. On jotenkin vinkeä ajatus, että vietän ensi kesän taas pallovatsana ja luultavasti monien raskausvaivojen riivaamana.

Olen tehnyt tänäkin keväänä ankaraa siivousta ja raivausta kotona ja karsinut meikkejäni rankemmalla kädellä kuin luultavasti koskaan aikaisemmin. Aiheesta on ehkä tulossa postausta blogiinkin, jos nyt joskus tuo sade taukoaisi ja lapsen päikkäriaikaan olisi edes hetken valoisaa, että pääsisin kuvaamaan.

Onko teille tiedossa elämään muutoksia vuonna 2020? Mistä te stressaatte tai toisaalta iloitsette juuri nyt?

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Aloitin elokuun lopussa Fitfarmin Superdieetti Simplen ja kerroin siitä teille tässä postauksessa. Lupasin alkuinnostuksissani raportoida kuuden viikon dieetistä blogissa kahden viikon välein, mutta tämä jäi vain puheeksi. Jälkeenpäin ajateltuna oli hölmöä edes luvata moista, sillä elämäntapojen muutokset ja muut vastaavat asiat saattavat usein sekoittaa ajatuksia siinä määrin, että niistä on hyvä raportoida vasta kun asiat ovat jäsentyneet ensin omassa mielessä ajan kanssa. Päädyinkin kertomaan teille dieetistä vain kerran, eli sen ensimmäisen postauksen verran. Lunastan kuitenkin lupauksestani sen verran, että kerron dieetin jälkifiiliksiä tämän kuulumispostauksen lopussa.

Kuvituksena on otoksia marraskuiselta Utrechtin reissultamme.

Halusin kirjoittaa kuulumisia pitkästä aikaa, sillä elämäntilanteeni on muuttunut vauvavuoden jälkeisistä hattaraisista tunnelmista hiukan. Viimeksi olin vielä tiiviisti vauvakuplassa ja vaahtosin kotona olemisen ihanuudesta. Kotona on edelleen ihanaa, mutta nykyään se edellyttää sitä, että pääsen välillä käymään töissä. Pelkäsin vielä kesällä, että en tule enää koskaan kaipaamaan työelämään, sillä ajatuskin töissä käymisestä ahdisti. Yritin kuvitella itseäni venyttämässä penniä ja opettelemassa leipomista ja ompelukoneen käyttöä, sillä ajatus ansiotyöstä ei todellakaan tuntunut houkuttelevalta. Ajatus töihin paluusta hiipi kuitenkin mieleeni yllättäen ja syyskuussa kuulin itseni ilmoittautuvan keikkalaiseksi useampaan eri paikkaan. Teen siis keikkatyötä, enkä missään nimessä ole edelleenkään palaamassa vakituisesti työelämään. Vakituiseen työpaikkaani olen kertonut näillä näkymin palaavani kesäkuussa 2021.

Töissä käyminen tuntuu ihanalta siksi, että saan siellä kaipaamiani aikuiskontakteja ja voin kokea, että minä osaan vielä tehdä työtäni ja vieläpä aika hyvin. Äitiysloman ja hoitovapaan suoman tauon myötä olen myös ihastunut omaan alaani uudestaan, mikä tuntuu mahtavalta. Äitiysloman alettua minä nimittäin katselin vakavasti uusia opintoja ja harkitsin alanvaihtoa. Nyt kuitenkin tuntuu taas siltä, että olen siellä missä minun pitääkin olla. Toki en myöskään pistä pahakseni palkan ilmestymistä tililleni, sillä hoitovapaan aikana normaali tuloeräni on ollut 230 euroa kuukaudessa, ja sehän ei meillä riitä edes kolmen viikon ruokiin.

Syyskuu ja lokakuu hujahtivat pitkälti töissä, mutta marraskuussa töitä on ollut taas todella paljon vähemmän. Nautin suuresti tällaisesta vaihtelusta ja työn vastapainoksi kotona lapsen kanssa oleminen on taas ollut virkistävää. Silja ei ole edelleenkään päivähoidossa, sillä meillä on onneksi niin hyvä tukiverkosto, että olemme saaneet hoidon järjestymään isovanhempien avulla. Siitä olen kyllä superkiitollinen.

Kävimme miehen kanssa marraskuun alussa kahdestaan Utrechtissa, Hollannissa. Paikka valikoitui aika sattumalta, mutta ajankohta määräytyi suosikkiyhtyeemme keikan perusteella. Opethin keikka oli loistava kuten odottaa saattoi, mutta koko matka jäi mieleeni pitkäksi ajaksi todella hyvänä ja onnistuneena kokemuksena. Utrecht oli pienen oloinen kaupunki, enkä yleensä hakeudu sellaisiin lomalla, mutta jokin paikassa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Rennon elämästä nautiskeleva tunnelma, rehdin oloiset ihmiset ja kaunis arkkitehtuuri säväyttivät minua niin, että olen kaivannut Utrechtiin kovasti takaisin.

Matkasta teki poikkeuksellisen odotetun ja myös raastavan jännittävän se, että lähdimme matkaan ensimmäistä kertaa ilman Siljaa. Silja oli hyvässä hoidossa, mutta minulle oli silti todella kova pala jättää hänet kahdeksi yöksi ja kolmeksi päiväksi. Teki kyllä hyvää päästä olemaan kahdestaan miehen kanssa, sillä kesä ja alkusyksy olivat ajoittain melko koettelevia meille.

Reissussa käyminen sytytti minussa valtavan matkakuumeen ja nyt haaveilen jo seuraavasta matkasta. Haluaisin keväällä päästä vihdoin käymään Barcelonassa.

Tällä hetkellä olen aivan superväsynyt. Se johtuu siitä samasta syystä, miksi suuri osa suomalaisista tällä hetkellä nuokkuu työpöytiensä äärellä, eli marraskuusta. Voisin mielelläni maata sängyssä kaiken vapaa-aikani, sillä valon puutteen takia en yksinkertaisesti jaksa mitään. Tätä postausta kirjoitin varmaan viikon ja aiempina viikkoina julkaisemani postaukset olen tehnyt pitkälti jo viime kuussa. Kommentteihinnekin vastaan ärsyttävän pitkällä viiveellä. Ehkä tammikuussa helpottaa.

Ulkona vallitsevan pimeyden ja ankeuden vastapainoksi olen innostunut meikeissä ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni oikein kirkkaista sävyistä. Väsymyksestä huolimatta olen meikannut joka päivä, sillä se on minun tapani taistella kaamosta vastaan. Olen onnistunut joinain päivinä tekemään tosi nättejä sävy-yhdistelmiä, mutta en ole saanut niistä edes lähellä kelvollista olevia kuvia. Kirkkaiden sävyjen lisäksi olen totaalisen hurahtanut luomiväripaletteihin, ja niistä olenkin ripotellen julkaissut postauksia täällä. Monia on silti vielä näyttämättä teille.

Väsymyksestä huolimatta minusta tuntuu siltä, että olen elämässäni juuri nyt siinä pisteessä, jossa haluaisinkin olla. En kaipaa dieettejä tai muita uusia projekteja, sillä arjessani on juuri nyt tarpeeksi sisältöä ja tekemistä sellaisenaan. Koska loin tähän loppuun hapuilevan aasinsillan dieettiin, käydään sen jälkipuinti nyt vielä läpi, vaikka en totta puhuen jaksaisi enää miettiä koko asiaa. Ai miten niin olen joskus tuuliviiri?

Dieetin ensimmäisistä kahdesta viikosta voi tosiaan lukea aiemmasta postauksestani. Kolmannen ja neljännen viikon muistan sujuneen vaihtelevasti. Toisinaan olin täynnä intoa ja virtaa, toisinaan taas hyvin kärsimätön ja närkästynyt. Painoni alkoi pudota ripeämmin muistaakseni neljännellä viikolla, mikä oli ilahduttavaa ja antoi lisää motivaatiota. Toisaalta huomasin samaan aikaan myös ikävämpiä asioita, kuten että aloimme myöskin dieetille ryhtyneen mieheni kanssa riitelemään huomattavasti enemmän kuin tavallisesti ja olimme myös usein todella huonolla tuulella ja väsyneitä. Tällöin ajattelin, että tämä ei voi olla meille hyväksi.

En vähentänyt missään vaiheessa ruokamäärää, kuten dieetissä olisi pitänyt, vaan päinvastoin lisäsin sitä hieman. Minulla putosi silti painoa tavoitteiden mukaisesti ja peilistä näkyi hetkellisesti aika erinäköinen kroppa. Virallisen dieetin päätyttyä aloin tuntea jatkuvaa nälkää, joka ei meinannut lähteä edes syömällä, eli ilmeisesti olin päätynyt säästöliekille lisäämistäni ruoista huolimatta.

Dieetin päätyttyä meni ehkä viikko siihen, että olin palannut lähes täysin vanhoihin ruokailutottumuksiini. Minulle ei tuntunut jäävän mitään käteen oppimistani asioista, vaan tunteet määrittelevät jälleen syömistäni. Kokonaisuutena dieetti oli siis minulle aika plus miinus nolla, mutta liikuntaan hurahtaminen oli silti ehdottomasti dieetin positiiviseksi laskettava lieve-ilmiö. En jaksa tässä kuussa enkä välttämättä ensi kuussakaan raahautua liikkumaan, mutta uskoisin innostuvani jälleen tammikuussa. Nyt haluan vain vajota talvihorrokseen jokaisena vapaana hetkenäni. Ja jos suklaapala antaa minulle tarvittavan porkkanan lähteä viemään lasta pilkkopimeälle pihalle keinumaan, nakkaan sen suuhuni silmää räpäyttämättä.

Miten te kestätte marraskuuta? Mitä teille kuuluu?

Dokumentti, joka jokaisen ihmisen pitäisi katsoa

Dokumentti, joka jokaisen ihmisen pitäisi katsoa

Katson nykyään harmillisen harvoin dokumentteja, mutta minun todella pitäisi katsoa niitä useammin, sillä useimmiten koen niiden muuttavan elämääni ja ajatteluani jollakin tasolla. Viimeisin katsomani dokumentti oli poikkeuksellisen pysäyttävä ja voin sanoa sen suorastaan mullistaneen elämääni. Sain dokumentista tietoa, joka järkytti minua jo itsessään, mutta järkytyin myös siitä, miten pimennossa olin ollut dokumentissa käsitellyistä asioista.

Tuo minua syvästi koskettanut dokumentti oli Stacey Dooley: Totuus halpamuodista. Sen voi katsella Yle Areenasta täältä. Dokumentissa käsiteltiin halpamuodin vaikutuksia kehitysmaihin, niiden luontoon ja ihmisiin. Koska vaatteita saa nykyään kaupoista puoli-ilmaiseksi, vaatii se myös puoli-ilmaista työvoimaa ja epäeettisiä tuotantotapoja. Olen toki jossain määrin tiennyt tämän ja minulla on ollut kausia, jolloin olen vältellyt esimerkiksi H&M-tyyppisiä myymälöitä, mutta halpamuodin tuotannon tuhoavat vaikutukset tulivat silti kaikessa brutaaliudessaan minulle yllätyksenä.

Kuva: EcoTextile.com

Stacey Dooleyn dokumentissa näytetään kaunistelematta mihin kuntoon vaatetehtaat ovat saaneet luonnon (ja niiden asukkaat!) kehitysmaissa. Esimerkiksi elintärkeä Araljärvi on kuivunut ja sen myötä alueen ilmasto muuttunut, ihmiset menettäneet työnsä ja terveytensä. Indonesiassa taas tehtaiden saastuttama Citarum-joki tuhoaa joka päivä miljoonien ihmisten terveyttä, sillä heillä ei ole mahdollisuutta muuttaa paremmille asuinmaille tai edes hankkia ruoanlaittoon ja lasten pesemiseen tarvittavaa vettä muualta. Dokumentin ehkä pysäyttävin kohta oli minulle se, kun joen vesi kiehui hapenpuutteen ja saasteiden vaikutuksesta. Katsokaa tämä itse, en pysty sitä sanoin kuvailemaan. Minulle kiehuvasta joesta jäi vahvasti karmea mielikuva siitä, että ihminen tuhoaa nykyisellä toiminnallaan maapalloa uskomatonta vauhtia ja kohta tätä kaikkea ei enää ole. Ja tämä kaikki tapahtuu hyväksytysti ja ihmisten tahallisella toiminnalla.

Minä todella ahdistuin dokumentista, mikä oli erittäin hyvä ja tervetullut asia. En ole vaatteiden suurkuluttaja tai mikään intohimoinen vaatteiden shoppailija, sillä kosmetiikka on edelleen se minun suurin paheeni ja ongelmani, jos sen niin haluaa ajatella. Tykkään silti ostella toisinaan myös vaatteita ja myönnän minulla olevan niitä yli tarpeen. Varsinkin nyt alkusyksyllä minulla on ollut oikea hurahtaminen muodin seuraamiseen ja olen ostanut innokkaasti uusia vaatekappaleita. Minunkin oli siis ehdottomasti aiheellista ahdistua ja alkaa miettiä enemmän kulutustani.

Kuva: Kansan uutiset

Heti dokumentin katsottuani minulla alkoi pyöriä päässä monenlaisia ajatuksia, joista osa oli itseäni puolustelevia ja selitteleviä. En kokenut ainakaan heti olevani valmis luopumaan ylimääräisestä shoppailusta ja turhista vaatteista. Huomasin kuitenkin päivien kuluessa ajatusmaailmassani alkavan tapahtua hidasta muutosta, ja yllättäen Zalandon ostoskoriin klikkaamani vaatteet jäivätkin tilaamatta ja ostin niiden tilalle haluamani asiat kirpputorilta. Säästin ison summan rahaa, mutta mikä vielä parempaa, ehkä hiukan myös luontoa ja ihmisiä.

Yksittäinen teko ei vielä johda kummoisiin muutoksiin, mutta omalla kohdallani yritän pitää kestävämmän kehityksen jatkossa mielessäni. Tunnistan ostokäyttäytymisestäni paljon emotionaalisia vaikuttajia, jotka saavat minut ostamaan asioita ja tämä on asia, johon minun pitää kiinnittää huomiota. Voin myös itse estää ajatusmaailmaani muokkautumasta kulutusta ylistävään ja lisäävään suuntaan. En ole uskaltanut vielä tutkia minkälaisia vaikutuksia kosmetiikkateollisuudella on maapalloon, mutta en halua lakaista näitä asioita enää maton alle ja jättää ottamatta selvää.

Kuva: Green Peace
Kuva: GreenPeace.com

Dokumentissa sivuttiin vaikuttajien valtavaa merkitystä maapallon nykytilanteeseen. Esimerkiksi oli nostettu useita satoja tuhansia tilaajia viihdyttäviä YouTube-tähtiä, jotka saavat esimerkillään miljoonat ihmiset ostamaan turhia vaatteita, joita käytetään pahimmassa tapauksessa kerran ja heitetään sitten pois. Olen katsonut tänä syksynä enemmän kuin koskaan ennen nimenomaan muodista videoita tekeviä tubettajia ja havahtunut tähän ilmiöön itsekin. Huomasin oman ajatusmaailmani muokkautuneen todella nopeasti holtittoman kulutuksen hyväksyvään tilaan, kun olin seurannut muutamaa ihailuni herättänyttä naista YouTubessa. Huomasin alkaneeni haaveilla designerlaukuista ja kolmen sadan euron nahkasaappaista, joita en vielä kuukausi sitten ollut koskaan ajatellut tarvitsevani. Miten paljon nämä videot vaikuttavat nuorempiin ihmisiin, jos ne saavat 33-vuotiaan kotiäidin muutamassa päivässä kokemaan tarvetta omistaa viisi uutta mekkoa?

Kuva: Aljazeera.com

Tiedän vaikuttavani myös itse pienen ihmisryhmän ajatuksiin ja siksi minun sietäisi hävetä aiempien vuosien holtitonta kosmetiikan ostamistani ja jatkuvaa ostosten esittelyä blogissa. Onneksi olen vuosien saatossa muuttunut hiukan järkevämmäksi ja esimerkiksi vähentänyt turhien meikkien ostamista ja alkanut käyttää enemmän luonnonkosmetiikkaa. Yksi suuri muutos blogin alkuvuosien käyttäytymiseeni on se, että viimeiset vuodet olen kierrättänyt pilkun tarkasti kaiken kosmetiikasta syntyvän jätteen. Olen rakentanut eteiseemme suurehkon kierrätyspisteen, jossa on paikat eri materiaaleille. Järkytyn yhä joka kuukausi muovijätteen määrästä.

Uusia vaatekokoelmia ilmestyy nykyään joka viikko, mikä saa ihmiset ostamaan vaatteita raivokasta tahtia. En tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta tuntuu että uusia meikkikokoelmiakin ilmestyy nykyään jatkuvasti. Tiettyjen halpojen sarjojen meikit muistuttavat minua halpamuodista, sillä on helppoa investoida pari euroa keltaiseen glitteriseen meikkikynään, jos sitä on alunperinkin tarkoitus käyttää vain pari kertaa.

Kuva: Aljazeera.com

En väitä, että tämän postauksen myötä lopettaisin kokonaan vaatteiden ostamista tai kosmetiikkaharrastustani, enkä sano että kenenkään muunkaan tarvitsisi tehdä niin. Haluaisin vain, että asiasta keskusteltaisiin ja että jokainen miettisi tarkemmin tarvitseeko todella jokaista ostamaansa vaatekappaletta. Ehkä suuri osa teistä jo tiesikin halpamuodin karmivista vaikutuksista maapalloon, mutta luulen että asian laajuus kokonaisuudessaan tulee silti monille yllätyksenä. Ihailen siskoani, joka on opettanut lapsensa pienestä pitäen välttämään halpamuotia ja kannustanut heitä ostamaan vaatteensa paremmin päivänvaloa kestäviltä yrityksiltä. Tässä olisi itsellenikin haastetta.

Kuulisin mielelläni jos teillä heräsi tästä jotakin ajatuksia! Kuinka moni on katsonut Stacey Dooleyn dokumentin?

Artikkelikuva: Sveriges Radio