Yritin kovasti kirjoittaa teille täksi päiväksi tavanomaista tuotepostausta tai muuta piristävää kosmetiikka-aiheista tekstiä, mutta en yrityksistäni huolimatta pystynyt siihen. Ajatukseni ovat liian hajallaan, jotta kykenisin uppoutumaan itselleni ominaisella intensiteetillä voiteen tai meikkituotteen ominaisuuksiin. Päädyinkin hahmottelemaan mielenmaisemani tekstiksi ja jakamaan ainakin osan siitä teidän kanssanne. Teksti oli alunperin puolet pidempi ja paatoksellisempi, mutta tajusin ennen julkaisemista, että kukin voi ahdistua riittämiin vaikkapa katsomalla uutisia.
Maailmassa on aina meneillään kriisejä ja hirveitä tilanteita ja joka hetki joku ihminen kärsii. Nyt maailmaa on kohdannut kriisi, joka jännää kyllä koskettaa aivan kaikkia, jopa meitä yleensä niin onnekkaita länsimaalaisia. Jotakin onnekkuudestamme kertoo edelleen se, että meillä on pandemiankin keskellä varaa pohtia sellaisia asioita, kuin että minkä projektin valitsisimme itsellemme kotikaranteenin ajanvietteeksi, hamstraisimmeko kaappeihimme hernekeittoa vai kenties jotakin hiukan eksoottisempaa ja minkä tuoksuisella palasaippualla tänään pesisimme kätemme.
Vaikka tilanne maailmassa on tällä hetkellä sekava ja ahdistava, olen pakottanut itseni löytämään vallitsevasta kriisistä myös paljon hyvää ja mielenkiintoista. Milloin viimeksi länsimaalainen, kohtuullisesti toimeentuleva ihminen on esimerkiksi joutunut olemaan näin paljon läsnä omien ajatustensa ja perheenjäsentensä kanssa? Käsillä on ainutlaatuisen loistava ja monille varmasti myös ainutkertaisen hirveä tilaisuus tutustua itseensä ja läheisiinsä. Tiedän itseni lukuisien ihmisten tavoin pakenevan arjessa ikäviä ajatuksia ja tunteita monenlaiseen säntäilyyn ja turhaan tekemiseen. Nyt pakeneminen ei ole lainkaan niin helppoa, kun ihmisten pitää välttämättömiä menoja lukuunottamatta pysyä kotona. Ei mikään uusi ajatus, mutta minut tämä kuitenkin pysäytti.
Todellakin koen päivittäin myös kaikkea muuta kuin kiinnostavia ahaa-elämyksiä tai kiitollisuuden tunteita. Harmittaa, suututtaa, pelottaa, raivostuttaa. Ärsyttää, että jouduimme miehen kanssa perumaan toukokuulta viimeisen kahdenkeskisen lomamatkamme vuosiin. Tylsistyttää seisoa joka päivä samalla postimerkin kokoisella takapihalla ja katsella, kun lapsi tekee ravun muotoista hiekkakakkua. Pelottaa, että mitä jos sittenkin saan jostakin tartunnan ja altistan taudille vaikkapa äitini.
Oma elämäni ei ole todellisuudessa muuttunut viime viikkoina kovinkaan radikaalisti, ja siksi minun varmasti onkin helppoa kirjoittaa tällaista kevyehköä tajunnanvirtaa raskaasta aiheesta. Käyn edelleen töissä, sillä oma alani on sellainen, jossa työt vain lisääntyvät kriisien kohdatessa, ja epidemian jälkipyykin aikaan pääsen näkemään hyvin konkreettisesti kriisin sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset yhteiskuntaan. Toki voisin jäädä myös kotiin, koska olen edelleen ensisijaisesti hoitovapaalla, mutta en koe sitä vaihtoehtoa omakseni. Olen toki kyseenalaistanut ratkaisuni useita kertoja, mutta hiljentänyt toistaiseksi pelon äänen sisälläni.
Introvertille kotona paljon aikaa viettävälle ihmiselle kotiin eristäytyminen on ehkä helpointa, ja minä tunnustan kuuluvani tähän ihmisryhmään. En voi sanoa kaipaavani työn ja perheeni lisäksi ihmiskontakteja kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Tai ainakin niin minä luulin. Tätä uudenlaista elämää on eletty nyt vasta pari viikkoa, ja tunnen jo nyt haikeutta katsellessani vaikkapa musiikkivideota, jossa bändi esiintyy suurelle yleisölle. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tuollainen mikä oli vielä hetki sitten arkipäivää, olisi täysin mahdotonta nyt.
Tajusin tänään yhden konkreettisen asian, jonka on näissä uusissa olosuhteissa muututtava, kun enemmistö ihmisistä viettää aikaa kodeissaan ja pihoillaan. Meidän on pakko opettaa lapsi nukkumaan päiväunet sisällä, sillä asuinalueellamme käy nykyään päivisin aivan järjetön kuhina. Yritin tänään nukuttaa taaperoa ulkona, kun viereisen talon pihalla kaksi lasta roikkui puussa, toisella pihalla huusi kolme koiraa ja kolmannella pihalla sirkkelöitiin. 40 minuutin huutoitkun jälkeen lapsi nukahti syliini ja minä kirosin koronaa, aivan kuin sitä voisi syyttää nyt kaikesta.
Yritän olla ajattelematta jatkuvasti sitä, että kaikki kiva on peruttu (ainakin) kesään asti ja keskittyä elämään päivä kerrallaan. Yritän tehdä joka päivä jotakin mistä nautin, ja viime päivinä se jokin on ollut usein ruoanlaittoa, saunomista tai ihon erityisen hyvää hoitoa. Haluan pitää päällimmäisenä mielessä sen, että kyllä tämä tästä vielä, koska jos alan miettiä vaikkapa kesällä häämöttävää synnytystäni ja yhdistellä kauhukuvia nykyhetkestä siihen hetkeen, on soppa valmis.
Kommenttilootassa kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja kuulumisianne. Miten te olette voineet ja jaksaneet viime päivinä?
ROUVA KAMELEONTTI 