Vauvavuoden jälkeen

Olin ajatellut, etten kirjoittaisi mitään erityisempää postausta vauvavuodesta ja sen päättymisestä, koska minulla ei ole ollut viime viikkoina paljoakaan aikaa ajatella miltä jokin asia tuntuu tai muutenkaan jäsennellä ajatuksiani. Olen ollut koko loppukevään ja alkukesän jatkuvasti menossa joko koko perheen voimin tai kahdestaan Siljan kanssa. Meinasin kirjoittaa vauvan kanssa, mutta tyttäreni tosiaan täytti kesäkuun lopussa vuoden, mikä kai tarkoittaa vauvavuoden virallisesti päättyneen. Halusin kuitenkin itsekkäistä syistä näpytellä joitain ajatuksia tänne, koska minusta on varmasti hauskaa lukea näitä myöhemmin ja on näistä tajunnanvirtapostauksista jokunen lukijakin tykännyt.

Vauvavuodesta puhutaan paljon ja minulle on jäänyt mediasta siitä mieleen lähinnä kauhukertomukset. Puhutaan paljon siitä miten raskas vauvavuosi on ja miten pariskunnat päätyvät sen aikana tai viimeistään sen jälkimainingeissa eroamaan. Muistan itsekin pelänneeni ja kauhistelleeni vauvavuotta aivan kamalasti ennen kuin sain oman vauvan. Muistan sanoneeni monta kertaa ihmisille, että itsellänihän ei ole lapsia, mutta kyllä varmasti lapsen kanssa kotona oleminen on raskainta työtä mitä voi kuvitella. Omalla kohdallani en voikaan allekirjoittaa tätä, sillä kuten olen aiemminkin todennut, oli vauvavuosi itselleni elämäni paras vuosi. Siitä olen pitkälti kiitollinen hyväntuuliselle vauvalle sekä isovanhemmille, jotka olivat aina valmiina auttamaan. Niin ja tietenkin aviomiehelleni, joka on ollut paikalla ja läsnä ensimmäisistä neuvolakäynneistä nykyhetkeen ja ollut jopa parempi isä kuin olisin osannut ikinä toivoa.

Päädyin olemaan äiti, joka ottaa monet asiat melko rennosti, eli kärjistetysti voisi sanoa että äiti, joka menee monessa asiassa sieltä missä aita on matalimmillaan. Olen esimerkiksi syöttänyt surutta vauvalle kaupan soseita, koska en ole ihan puhtaasta mukavuudenhalusta johtuen tehnyt soseita alkuinnostuksen jälkeen itse. Olen käyttänyt kokkaamiseen kuluneen ajan ennemmin lepäämiseen ja johonkin itselleni mieluisampaan tekemiseen. Sormiruokailtu meillä on toki välillä, mutta useimmiten olen kokenut sen liian hankalaksi. Vauvani on kasvanut tasaisesti sopusuhtaiseksi taaperoksi ja nyt hän syö jo hienosti itse kotona tehtyjä ruokia, vaikka niillä kaupan soseilla elikin pitkään.

Mukavuudenhalun vastapainoksi on tietenkin myös niitä asioita, joiden kohdalla en ole valmis tinkimään yhtään ja joissa mennään työläimmän kautta. Nämä ovat kasvatukseen sekä henkisiin ja hengellisiin asioihin liittyviä juttuja, jotka tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi tyttäreni kasvaessa.

Olen ennenkin todennut blogissa, että aiempi arkeni ja elämäni opiskeluineen, työssäkäynteineen, palavereineen ja sosiaalisine velvoitteineen on ollut minulle paljon rankempaa kuin kotona vauvan kanssa oleminen. Tämän asian tajuamisesta tulee todella ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta koen olevani iloinen ja etuoikeutettu, kun saan nauttia niin paljon kotiäitiydestä. Toisaalta on lähes masentavaa tajuta, että pikkulapsiaika kuluu nopeasti kuin silmänräpäys ja sen jälkeen en enää saa tätä aikaa koskaan takaisin.

Vauvavuoden loppuminen sai minut heräämään aiempaakin konkreettisemmin siihen, miten älyttömän nopeasti aika todella menee. Tyttärestäni on kasvanut niin loistava ja kiehtova tyyppi, että haluan keskittyä häneen vielä ehkä hiukan enemmän ja luopua siksi joistain aikaani paljon syövistä asioista. Blogi saattaa tämän päätöksen johdosta jäädä määrittelemättömälle kesälomalle tai ainakin postaustahti saattaa hidastua. Aion myös jatkaa kotitöiden laiminlyömistä, sillä ketä kiinnostaa, jos meillä on eteisen peilissä sormenjälkiä?

Tyttärelläni on jo pari kuukautta ollut menossa todella nopean kehittymisen vaihe ja hän on sen seurauksena alkanut kaivata entistäkin enemmän läheisyyttä ja hellyyttä. Haluan siis keskittyä tämän hetken häneen täysillä. Samalla olen kuitenkin alkanut kaivata enemmän sellaisia omia hengähdyshetkiä, että olen konkreettisesti jossakin muualla kuin kotona äidin roolissa. Siksi haluan erityisesti nyt kesällä käyttää esimerkiksi koneella istumiseen käyttämäni ajan tekemällä jotakin omaa kodin ulkopuolella.

Meillä syödään edelleen öisin ja tyttö nukkuu puolet yöstä meidän välissä. Yösyömisestä olisi neuvolantädin mukaan ollut hyvä päästä eroon 1-vuotispäivään mennessä, mutta me olemme siirtäneet vieroitusta koko ajan eteenpäin. Meillä onkin lähiviikkoina tiedossa unikoulua ja jossain vaiheessa myös imetyksen lopettelua – molemmat asioita, jotka vaativat itseltäni todella paljon henkisiä voimavaroja.

Vauvavuosi oli itselleni leppoisan ja terveen vauvan sekä saamani mahtavan tuen ansiosta yllättävän helppo, mutta uskonkin haasteiden olevan vasta edessäpäin. Olen jo tunnistanut itsessäni pientä järkytystä siitä, miten vahva tahto lapsellani on ja miten paljon hän voikaan pahoittaa mielensä vaikkapa suusta väkisin takavarikoidun paperinpalan menettämisestä. Valvominen ja kaurapuuron peseminen seinästä ovat vielä aika yksinkertaisia asioita, mutta miten vaikkapa oikean ja väärän opettaminen lapselle? Yritin jossain vaiheessa lukea opuksia liittyen lapsen arvokasvatukseen ja persoonallisuuden tukemiseen, mutta siitä ei tullut mitään. Taisin joka kerta joko nukahtaa tai ärsyyntyä liikaa omasta vajavaisuudestani. Minusta ei siis tullut vauvavuoden aikana superäitiä, vaikka aika hyvin pärjäsinkin.

Minulla on luonnoksissa joitain postauksia odottelemassa, mutta blogini ei tosiaan tule ainakaan hetkeen päivittymään tavalliseen tahtiin. Kannustan kaikkia muitakin sulkemaan hetkeksi läppärit ja kännykät ja nauttimaan kesästä ulkona!

Elääkö joku nyt vauvavuotta ja/tai arkea taaperon kanssa? Kuulisin mielelläni kommenteissa, jos teille heräsi tästä ajatuksia!