Mielestäni ihan juuri hiljattain kerroin teille lamaannuttavasta väsymyksestä, jota podin koko kevään. Nyt tajuan, että ajankulu on taas päässyt yllättämään ja tästä postauksesta onkin jo melko pitkä aika. On siis ehkä aika kertoa jälleen hiukan kuulumisia, varsinkin kun h-hetkeni (synnytys!) lähestyy ja saatan piakkoin taas kadota netin ääreltä joksikin aikaa.
Väsymykselleni löytyi hyvin tavallinen syy, eikä kyse ollutkaan kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai mistään vakavammasta, kuten hetken jo kerkesin pelätä. Ferritiiniarvoni olivat naurettavan matalat, eli toisinsanoen rautavarastoni olivat päässeet pahasti ehtymään. Hyvin tavallinen raskausajan vaiva siis. Onneksi minut otettiin neuvolassa tosissaan ja pääsin oikeastaan saman tien mittauttamaan ferritiiniarvoni. Olen ymmärtänyt, että näistä voi joskus joutua vääntämään neuvolan kanssa oikein urakalla, mutta onneksi ei tällä kertaa. Aloitettuani rautalisän väsymykseni alkoi hellittää dramaattisesti. Olen toki edelleen jonkin verran väsynyt, mutta sille on järkevä syy, enkä sentään enää nukahtele pitkin asuntoa keskellä päivää.
Viimeinen raskauskolmannekseni ei ole sujunut ilman terveyshuolia, kuten osasin ensimmäisen odotusaikani perusteella jo odottaakin. Riesana on ollut niin turvotukset ja korkea verenpaine, kuin raskausdiabetes ja viimein se hepatogestoosikin. Kaikki muut vaivani saatiin vielä hoidettua neuvolassa, mutta raskausajan maksasairaus eli hepatogestoosi ajoi minut viimein asiakkaaksi erikoissairaanhoitoon. TYKSin äitiyspoliklinikalle päätyminen on tae siitä, että minä ja vauva olemme hyvissä käsissä, mutta samalla se on aivan älyttömän stressaavaa ja kuluttavaa. Minua henkilökohtaisesti rasittaa todella paljon se, jos minua hoitava henkilökunta on jokaisella kerralla eri, varsinkin jos kaikki painottavat hiukan eri asioita ja kertovat keskenään erilaisista hoitosuunnitelmista. Tässä raskaudessa tämä ei ole onneksi näkynyt yhtä räikeästi kuin Siljaa odottaessa, eikä nyt ole onneksi aikaakaan enää muuttaa moneen kertaan suunnitelmia, sillä laskettuun aikaani on enää reilu viikko.
Tämä raskaus on minulle toinen kerta, kun odotan kesävauvaa. Kesällä odottamisessa on omat hyvät puolensa, kuten se ettei tarvitse ahtautua pallovatsan kanssa ahdistaviin talvivaatteisiin ja että kesällä arki on helpompaa 2-vuotiaan kanssa, mutta kesä myös kiitää aivan huomaamatta ohi tässä odotellessa. En väsymyksen vuoksi kauheasti edes muista mitään alkukesästä, mutta kesäkuun puoliväli oli meidän perheessä ihanaa aikaa. Kävimme paljon uimassa ja retkillä ja nautimme kaikesta kesäisestä tekemisestä. Jotenkin aavistin sen, että heinäkuussa asiat olisivat toisin, emmekä enää pääsisi tekemään samalla tavalla kesäjuttuja. Heinäkuun ilmat ovatkin olleet ankeat ja minun vointini vaihteleva. Onneksi alkukesästä jäi hyvät muistot ja kuvat. Meidän viimeisestä kesästämme tällä nykyisellä kokoonpanolla.
Esikoisen kanssa olemme edenneet uuteen ja merkittävään kehitysvaiheeseen ja nykyisin meillä asuukin passiivisen vauvan sijasta erittäin temperamenttinen ja puhelias kiukkupussi. Silja on edelleen myös hyväntuulinen ja aurinkoinen höpöttelijä, mutta hän saa useamman kerran päivässä kunnon raivokohtauksen. Tilanteet ovat ainakin toistaiseksi yllättävän hyvin ennakoitavissa, joten niihin pystyy itse hiukan valmistautumaan. Kiukku iskee päivittäin ainakin silloin, kun mies tulee töistä, eikä pääse ulko-ovelta kahdessa minuutissa leikkimään, vaan leikin alkuun voi joutua odottamaan jopa viisi minuuttia. Yhtä hankalaa on iltaisin leikkien lopettaminen ja nukkumaanmeno. Oma sänky on alkanut harmittaa ja tuntua ”tylsältä”. Pahimmillaan raivo saattaa iskeä yöllä ja aiheuttaa parinkin tunnin huutoitkun, mutta onneksi nämä painajaismaisen pitkiltä tuntuvat purkaukset ovat harventuneet.
Joka päivä saan kuulla myös sydäntä raastavia rakkauden tunnustuksia, kuten että äiti on Siljan ”rakkauden sydän” ja ”elämän valo”. Näinä hetkinä kadun kaikkia hermostumisiani ja ihmettelen, että miten olen voinut saada tuollaisen lapsen.
Oma lukunsa omissa viime kuukausien ja viikkojen mietinnöissäni ovat olleet stressi uuden vauvan tuomista muutoksista sekä ajatukset siitä, että mitä olen tekemässä Siljalle, kun pakotan hänet sopeutumaan noin pienenä näin suureen muutokseen. Varmasti hyvin tavallisia huolenaiheita minun elämäntilanteessani olevalle ihmiselle, enkä ole onneksi lähtenyt käsikirjoittamaan liikaa etukäteen pian alkavaa uutta arkeamme. Kai me selviämme, kun niin moni muukin on selvinnyt.
En muista, että minulla olisi noussut Siljaa odottaessa näin vahvasti mieleen oma lapsuus ja varsinkin ne vähemmän mukavat asiat sieltä. Viime viikkoina minulla on noussut todella vahvasti pintaan surun, raivon ja pettymyksen tunteita, jotka olin mielestäni jo aikoinaan laittanut halki, poikki ja pinoon terapiassa, mutta nyt niissä on ollut aivan omanlaisensa tunnelataus ja niiden sietäminen on ollut jotenkin poikkeuksellisen hankalaa.
Selkeästi ilmiö liittyy siihen, että tämän raskauden aikana minulla on jo ennestään yksi lapsi, joka elää päivästä toiseen itse vahvaa tunnekuohua 2-vuotiaan uhmassaan ja hämmennyksessään. On niin paljon asioita, joilta haluaisin suojella häntä ja toisaalta niin monia asioita, joiden opettamiselle tämä kehitysvaihe olisi otollista aikaa. Raivoavan lapsen kanssa ei ole aina kovin helppoa olla samaan aikaan empaattinen ja jämäkkä, ja välttää samalla tunkemasta toista väkisin johonkin muottiin. Itse koko lapsuuteni kiltin tytön syndroomasta kärsineenä haluan välttää viimeiseen asti sen, että oman lapseni tunteita vähätellään ja mitätöidään.
Monilla naisilla tuntuu olevan tässä vaiheessa ja näillä viikoilla jo kiire synnyttämään, mutta itselläni ei ole erityisempää kiirettä. Olen ehkä tiedostamattani yrittänyt jopa työntää koko asian taka-alalle mielestäni, sillä kyllähän tilanne ajatuksena pelottaa kovasti. En ollut tyytyväinen ensimmäiseen synnytyskokemukseeni ja nyt tiedän vielä paremmin mitä kaikkea voi mennä pieleen ja osaan jo pelätä ennakkoon sitä uupumusta ja kipua. Moni on suositellut minulle rentoutumisharjoituksia ja synnytysvalmennuksia, mutta ne tuntuvat vierailta tavoilta itselleni, enkä ole ottanut niistä sen enempää edes selvää. Minulla energianlähteenä toimi viimeksi rentoutumisen sijasta raivo, joten ehkä luotan siihen tälläkin kertaa.
Mitä teille kuuluu ja miten teidän kesänne on sujunut?
ROUVA KAMELEONTTI 