Väsynyt äiti

Väsynyt äiti

Viime sunnuntaina vietetty äitienpäivä sai minut tänä vuonna hieman mietteliääksi. Emme viettäneet sitä varsinaisena äitienpäivänä, sillä mies oli ollut edeltävän yön töissä ja saatuamme lapsen päiväunille halusimme kumpikin miehen kanssa vain mennä itsekin nukkumaan. Meillä on ylipäätään oltu tosi väsyneitä viime aikoina, niin minä kuin mieskin, mutta aivan erityisesti minä. Tästä syystä blogikaan ei ole päivittynyt tavalliseen tahtiin, enkä ole jaksanut olla aktiivinen muuallakaan somessa. Äitienpäivänä totesin, että minä taidan nykyään olla tosi väsynyt äiti.

Olen ollut väsynyt koko raskausajan ja luulin väsymykseni olevan pahimmillaan aivan viimeisen raskauskolmanneksen alussa, eli huhtikuun lopulla. Pakenin tällöin miehen opiskeluviikon ajaksi lapsen kanssa äitini hoiviin maalle. (Me olemme olleet tekemisissä Siljan isovanhempien kanssa koronasta huolimatta, joten tämä vierailu ei ollut mikään ihmeellinen spektaakkeli meille.) Sain nukkua reilun viikon ajan todella pitkiä yöunia ja lisäksi otin päivätorkkuja aina halutessani. Olin nukkumisesta huolimatta koko ajan väsynyt ja saamaton ja nautinkin ihan valtavasti siitä, kun muut ihmiset jaksoivat ulkoilla ja leikkiä Siljan kanssa.

Palatessani kotiin luulin levänneeni niin paljon varastoon, että jaksaisin taas leikiten Siljan uudelleen alkaneita yöheräilyjä ja nykyisin myös aikaisia aamuherätyksiä. Äitini luona kokemani väsymys olikin kuitenkin vasta alkusoittoa tulevasta, sillä kotiin palattuani olin entistä väsyneempi ja olisin voinut nukkua varmaankin 15 tuntia vuorokaudessa, mikäli se olisi ollut mahdollista. Niinä päivinä kun mies oli koko päivän kotona, saatoin kohtuullisten yöunien lisäksi nukahtaa nokosille kolmekin kertaa päivän aikana.

Olen kerinnyt miettiä jo monenlaisia syitä väsymykselleni ja mielelläni selvittäisin asiaa ihan lääkärissä, mutta korona-aika on pidätellyt minua ja saanut minut aina laskemaan puhelimen kädestäni. Olen kuvitellut kuulevani korvissani ylikuormitetun terveydenhuollon ammattilaisen syvän huokauksen, kun raskaana oleva nainen soittaa ja pyytää testejä tällaisena aikana. Eniten minua mietityttää tällä hetkellä lamaannuttava väsymys yhdistettynä huiman nopeaan painonnousuun, jotka molemmat ovat tiettyyn pisteeseen asti normaaleja asioita raskausaikana. En kuitenkaan kokenut aivan tällaista ensimmäisessä raskaudessani, vaikka kaikenlaisia vaivoja oli silloinkin.

Meillä on katsottu aivan luvattoman paljon lastenohjelmia tänä keväänä, koska en ole yksinkertaisesti pystynyt parempaan. Yritän ulkoilla lapsen kanssa joka päivä ihan kummankin hyvinvoinnin vuoksi, mutta usein on myös niitä päiviä, kun en jaksa. Olen todella saanut oppia mitä on huono omatunto vanhempana ja äitinä.

Uskon mielen vaikuttavan vahvasti ihmisen kokemukseen itsestään ja voinnistaan ja siksi lähdin nytkin etsimään syitä väsymykselleni psyykkisistä tekijöistä. Olen sairastanut aiemmin elämässäni masennusta, joten tiedän miltä se tuntuu ja miten se minulla näyttäytyy. Siksi aloinkin epäillä itselläni uudelleen herännyttä depressiivisyyttä ja aloin tarkkailla tuntemuksiani herkemmillä tuntosarvilla. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen depressiosta melko pian, sillä vaikka minulla on toki ollut väsymyksen vuoksi tavallista alakuloisempi olo, keksin helposti syitä hetkelliselle mielialan laskulle. Onhan jo tässä koronan aiheuttamassa poikkeustilassa itse kullekin aivan riittävästi aihetta kokea olonsa tavallista alakuloisemmaksi.

Siljasta on tullut aivan ihana höpöttelijä ja koko maailmaa rakastava, täyttä tunnetta oleva tyttö. Hän on luonteeltaan aivan minun vastakohtani – vilkas, puhelias ja ulospäin suuntautunut. Juuri nyt olisi ihanaa jaksaa olla hänen loputtomaan uteliaisuuteensa ja elämäniloonsa vastaava äiti, kun vietämme viimeisiä kuukausia kaksin kotona ennen kuin uusi vauva saapuu.

Vaikka viime viikot ja jopa kuukaudet ovat soljuneet ohi väsymyksen sumussa ja erinäisten liikkumista vaikeuttavien fyysisten vaivojen kanssa tahiessa, on päiviin mahtunut myös ilonaiheita. Olen muunmuassa löytänyt uudelleen lukemisen riemun, ja mieheni on pitänyt huolta siitä, että minulla on riittänyt hyvää luettavaa. Pikkuhiljaa olen jaksanut alkaa suunnitella myös pieniä siivousprojekteja, joita yritän toteuttaa ennen heinäkuuta ja vauvan syntymää.

Viime yön unessa juoksin pakoon karhua Silja sylissäni metsässä. Silja tuntui tosi painavalta ja omat jalkani raskailta. Karhu saavutti meitä, mutta mysteeriksi jäi saiko se meidät lopulta kiinni, sillä juuri silloin mies ja lapsi tulivat herättämään minua ja palasin painajaisesta todellisuuteen. En tiedä oliko tämä ahdistava uni laukaiseva tekijä, mutta tänä aamuna soitin vihdoin terveydenhoitajalle. Vointiani aletaan nyt tutkia.

Onko joku muu ollut tänä keväänä erityisen väsynyt? Miten olette tulleet toimeen asian kanssa?

Ps. Kirjoitin täällä postauksessa Mádaran kampanjasta, jonka oli aiemmin saamani tiedon mukaan määrä olla 12.5. Kampanjapäivä onkin 19.5. Pahoittelen jakamastani väärästä tiedosta!

Kun elämästä tuli kummallista

Kun elämästä tuli kummallista

Yritin kovasti kirjoittaa teille täksi päiväksi tavanomaista tuotepostausta tai muuta piristävää kosmetiikka-aiheista tekstiä, mutta en yrityksistäni huolimatta pystynyt siihen. Ajatukseni ovat liian hajallaan, jotta kykenisin uppoutumaan itselleni ominaisella intensiteetillä voiteen tai meikkituotteen ominaisuuksiin. Päädyinkin hahmottelemaan mielenmaisemani tekstiksi ja jakamaan ainakin osan siitä teidän kanssanne. Teksti oli alunperin puolet pidempi ja paatoksellisempi, mutta tajusin ennen julkaisemista, että kukin voi ahdistua riittämiin vaikkapa katsomalla uutisia.

Maailmassa on aina meneillään kriisejä ja hirveitä tilanteita ja joka hetki joku ihminen kärsii. Nyt maailmaa on kohdannut kriisi, joka jännää kyllä koskettaa aivan kaikkia, jopa meitä yleensä niin onnekkaita länsimaalaisia. Jotakin onnekkuudestamme kertoo edelleen se, että meillä on pandemiankin keskellä varaa pohtia sellaisia asioita, kuin että minkä projektin valitsisimme itsellemme kotikaranteenin ajanvietteeksi, hamstraisimmeko kaappeihimme hernekeittoa vai kenties jotakin hiukan eksoottisempaa ja minkä tuoksuisella palasaippualla tänään pesisimme kätemme.

Vaikka tilanne maailmassa on tällä hetkellä sekava ja ahdistava, olen pakottanut itseni löytämään vallitsevasta kriisistä myös paljon hyvää ja mielenkiintoista. Milloin viimeksi länsimaalainen, kohtuullisesti  toimeentuleva ihminen on esimerkiksi joutunut olemaan näin paljon läsnä omien ajatustensa ja perheenjäsentensä kanssa? Käsillä on ainutlaatuisen loistava ja monille varmasti myös ainutkertaisen hirveä tilaisuus tutustua itseensä ja läheisiinsä. Tiedän itseni lukuisien ihmisten tavoin pakenevan arjessa ikäviä ajatuksia ja tunteita monenlaiseen säntäilyyn ja turhaan tekemiseen. Nyt pakeneminen ei ole lainkaan niin helppoa, kun ihmisten pitää välttämättömiä menoja lukuunottamatta pysyä kotona. Ei mikään uusi ajatus, mutta minut tämä kuitenkin pysäytti.

Todellakin koen päivittäin myös kaikkea muuta kuin kiinnostavia ahaa-elämyksiä tai kiitollisuuden tunteita. Harmittaa, suututtaa, pelottaa, raivostuttaa. Ärsyttää, että jouduimme miehen kanssa perumaan toukokuulta viimeisen kahdenkeskisen lomamatkamme vuosiin. Tylsistyttää seisoa joka päivä samalla postimerkin kokoisella takapihalla ja katsella, kun lapsi tekee ravun muotoista hiekkakakkua. Pelottaa, että mitä jos sittenkin saan jostakin tartunnan ja altistan taudille vaikkapa äitini.

Oma elämäni ei ole todellisuudessa muuttunut viime viikkoina kovinkaan radikaalisti, ja siksi minun varmasti onkin helppoa kirjoittaa tällaista kevyehköä tajunnanvirtaa raskaasta aiheesta. Käyn edelleen töissä, sillä oma alani on sellainen, jossa työt vain lisääntyvät kriisien kohdatessa, ja epidemian jälkipyykin aikaan pääsen näkemään hyvin konkreettisesti kriisin sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset yhteiskuntaan. Toki voisin jäädä myös kotiin, koska olen edelleen ensisijaisesti hoitovapaalla, mutta en koe sitä vaihtoehtoa omakseni. Olen toki kyseenalaistanut ratkaisuni useita kertoja, mutta hiljentänyt toistaiseksi pelon äänen sisälläni.

Introvertille kotona paljon aikaa viettävälle ihmiselle kotiin eristäytyminen on ehkä helpointa, ja minä tunnustan kuuluvani tähän ihmisryhmään. En voi sanoa kaipaavani työn ja perheeni lisäksi ihmiskontakteja kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Tai ainakin niin minä luulin. Tätä uudenlaista elämää on eletty nyt vasta pari viikkoa, ja tunnen jo nyt haikeutta katsellessani vaikkapa musiikkivideota, jossa bändi esiintyy suurelle yleisölle. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tuollainen mikä oli vielä hetki sitten arkipäivää, olisi täysin mahdotonta nyt.

Tajusin tänään yhden konkreettisen asian, jonka on näissä uusissa olosuhteissa muututtava, kun enemmistö ihmisistä viettää aikaa kodeissaan ja pihoillaan. Meidän on pakko opettaa lapsi nukkumaan päiväunet sisällä, sillä asuinalueellamme käy nykyään päivisin aivan järjetön kuhina. Yritin tänään nukuttaa taaperoa ulkona, kun viereisen talon pihalla kaksi lasta roikkui puussa, toisella pihalla huusi kolme koiraa ja kolmannella pihalla sirkkelöitiin. 40 minuutin huutoitkun jälkeen lapsi nukahti syliini ja minä kirosin koronaa, aivan kuin sitä voisi syyttää nyt kaikesta.

Yritän olla ajattelematta jatkuvasti sitä, että kaikki kiva on peruttu (ainakin) kesään asti ja keskittyä elämään päivä kerrallaan. Yritän tehdä joka päivä jotakin mistä nautin, ja viime päivinä se jokin on ollut usein ruoanlaittoa, saunomista tai ihon erityisen hyvää hoitoa. Haluan pitää päällimmäisenä mielessä sen, että kyllä tämä tästä vielä, koska jos alan miettiä vaikkapa kesällä häämöttävää synnytystäni ja yhdistellä kauhukuvia nykyhetkestä siihen hetkeen, on soppa valmis.

Kommenttilootassa kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja kuulumisianne. Miten te olette voineet ja jaksaneet viime päivinä?

Pieniä ja suuria uutisia

Pieniä ja suuria uutisia

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuminen ei näkynyt blogissani mitenkään, sillä olen vasta kuluneen kuukauden aikana antanut itseni miettiä koko asiaa. Olen tiennyt jo pidempään, että vuodesta 2020 tulee meille todella kiireinen ja itse kunkin hermoja koetteleva, ja siksi halusin unohtaa koko vuoden vaihtumisen niin pitkälle kuin mahdollista.

Tämä vuosi on alkanut perheessämme hyvin hektisesti, sillä kummankin epäsäännöllisen (vuoro)keikkatyön lisäksi mies aloitti opiskelut toisessa kaupungissa, yli sadan kilometrin päässä kotoamme. Hän viettää suunnilleen kolmen viikon välein viikon poissa kotoa ja useimmiten menemme lapsen kanssa mukaan. Olen iän myötä tullut sellaiseksi, ettei minua huvittaisi yöpyä toisten kodeissa, vaan oma sänky tuntuu lähes ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Hotelliyöt matkoilla ovat toki asia erikseen, mutta toisten nurkissa ei vain huvittaisi enää olla. Miehen lähiopetusviikot ovat siis melko stressaavia koko perheelle ja ne mietityttävät minua aina jo etukäteen.

Koska mies aloitti kolme ja puoli vuotta kestävät ammattikorkeakouluopinnot, täytyy hänen luonnollisesti käyttää suuri osa töistä yli jäävästä vapaa-ajastaan koulutehtäviin. Tämä on ehkä minulle se kovin pala niellä tällä hetkellä, koska kaikki opiskeluun käytetty aika on pois siitä ajasta, joka ennen oli perheemme yhteistä tai minun omaa aikaani. On mahtava asia, että mies sai viimein kauan himoitsemansa opiskelupaikan ja olen tietenkin iloinen hänen puolestaan, mutta samalla tulen varmasti ainakin näin aluksi kantamaan taakkana mukana arjessa myös omaa harmistustani asiaan liittyen.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että kaksi aikuista ihmistä käy töissä, mutta lapsemme ei tosiaan ole edelleenkään päivähoidossa. Hoidon järjestäminen on siis toisinaan lähes joka päiväinen stressin aihe. Meillä on todella hyvä tukiverkosto, mutta joskus on vain noloa olla aina pyytämässä apua toisilta. Vaikka Silja luultavasti jossain vaiheessa meneekin päiväkotiin, ei avuntarve ole loppumassa vielä pitkään aikaan, sillä heinäkuussa meille on tulossa lisää porukkaa perheeseen.

Kun raskaustesti näytti plussaa marraskuun puolivälissä, en ollut mitenkään yllättynyt. En reagoinut kahteen viivaan oikein mitenkään, sillä muisto kesällä tapahtuneesta keskenmenosta oli edelleen vahvasti mielessä. Uskalsin alkaa iloita uudesta raskaudesta vasta viikon 12 ultrassa, kun näin omin silmin miten sillä hetkellä seitsemän senttiä pitkä lapsemme heitteli virkeänä kuperkeikkoja sisälläni. Pelkään nyt kaikenlaisia komplikaatioita paljon enemmän kuin esikoista odottaessa, mutta en ole antautunut pelkojen valtaan, vaan yritän uskoa, että tämä lapsi voisi syntyä.

Tällä viikolla minulla on raskausviikkoja kasassa vajaat 16. Alun pahoinvointi ja väsymyskooma ovat väistyneet ja mikä parasta, olen saanut energiani ja mielenkiintoni tavallisesti minua kiinnostavia asioita kohtaan takaisin. Olen suorastaan täynnä virtaa, mikä on tuttua myös ensimmäisen raskauteni toiselta raskauskolmannekselta. Tämä on odotusaikani parasta aikaa, sillä minulla ei ole vielä selkäkipuja tai muita jatkuvasti kiusaavia vaivoja ja pystyn nukkumaan melko hyvin.

Vaikka olen onnellinen uudesta vauvasta ja ajattelen oikeasti kaiken olevan loppujen lopuksi aivan älyttömän hyvin, olen silti kokenut välillä suoranaista paniikkia tulevaisuudesta. Koska olen aiemmin tottunut melko selkeään ja mukavasti eteenpäin rullaavaan elämään, murehdin nyt miten kaikki tulee sujumaan ensi syksynä, kun meillä on yhden lapsen sijasta kaksi lasta, miehen työt sekä opiskelut toisella paikkakunnalla. Selväjärkisenä päivänä ymmärrän, että kaikki tulee varmasti sujumaan hyvin, mutta raskaushormonien ottaessa vallan olen välillä maannut lapsen päikkäriajat sängyssä vollottamassa ja murehtimassa.

Aloin omaa tilannetta realisoidakseni seurata YouTubessa erästä kanavaa, jossa amerikkalainen kahdeksan lapsen äiti jakaa arkeaan. Osalla lapsista on vakavia sairauksia ja hänen arkensa jos jokin on hektistä, mutta silti hän ei valita. Tämä asettaa oman kitinäni ja pelkoni niin hyvin oikeanlaisiin mittasuhteisiin, että aion jatkossakin palata toisinaan katselemaan naisen elämää. Toisaalta luulen kyllä naisen taustajoukoista löytyvän monenlaisia avustajia ja kodinhoitajia, sillä nainen on aina viimeisen päälle laitettu ja koti tahrattoman puhdas…

Olen iloinen siitä, että helmikuu alkoi ja kevät on jo ihan oikeasti kohta täällä. Kaipaan valoa ja kesää aivan hirveästi. On jotenkin vinkeä ajatus, että vietän ensi kesän taas pallovatsana ja luultavasti monien raskausvaivojen riivaamana.

Olen tehnyt tänäkin keväänä ankaraa siivousta ja raivausta kotona ja karsinut meikkejäni rankemmalla kädellä kuin luultavasti koskaan aikaisemmin. Aiheesta on ehkä tulossa postausta blogiinkin, jos nyt joskus tuo sade taukoaisi ja lapsen päikkäriaikaan olisi edes hetken valoisaa, että pääsisin kuvaamaan.

Onko teille tiedossa elämään muutoksia vuonna 2020? Mistä te stressaatte tai toisaalta iloitsette juuri nyt?

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Aloitin elokuun lopussa Fitfarmin Superdieetti Simplen ja kerroin siitä teille tässä postauksessa. Lupasin alkuinnostuksissani raportoida kuuden viikon dieetistä blogissa kahden viikon välein, mutta tämä jäi vain puheeksi. Jälkeenpäin ajateltuna oli hölmöä edes luvata moista, sillä elämäntapojen muutokset ja muut vastaavat asiat saattavat usein sekoittaa ajatuksia siinä määrin, että niistä on hyvä raportoida vasta kun asiat ovat jäsentyneet ensin omassa mielessä ajan kanssa. Päädyinkin kertomaan teille dieetistä vain kerran, eli sen ensimmäisen postauksen verran. Lunastan kuitenkin lupauksestani sen verran, että kerron dieetin jälkifiiliksiä tämän kuulumispostauksen lopussa.

Kuvituksena on otoksia marraskuiselta Utrechtin reissultamme.

Halusin kirjoittaa kuulumisia pitkästä aikaa, sillä elämäntilanteeni on muuttunut vauvavuoden jälkeisistä hattaraisista tunnelmista hiukan. Viimeksi olin vielä tiiviisti vauvakuplassa ja vaahtosin kotona olemisen ihanuudesta. Kotona on edelleen ihanaa, mutta nykyään se edellyttää sitä, että pääsen välillä käymään töissä. Pelkäsin vielä kesällä, että en tule enää koskaan kaipaamaan työelämään, sillä ajatuskin töissä käymisestä ahdisti. Yritin kuvitella itseäni venyttämässä penniä ja opettelemassa leipomista ja ompelukoneen käyttöä, sillä ajatus ansiotyöstä ei todellakaan tuntunut houkuttelevalta. Ajatus töihin paluusta hiipi kuitenkin mieleeni yllättäen ja syyskuussa kuulin itseni ilmoittautuvan keikkalaiseksi useampaan eri paikkaan. Teen siis keikkatyötä, enkä missään nimessä ole edelleenkään palaamassa vakituisesti työelämään. Vakituiseen työpaikkaani olen kertonut näillä näkymin palaavani kesäkuussa 2021.

Töissä käyminen tuntuu ihanalta siksi, että saan siellä kaipaamiani aikuiskontakteja ja voin kokea, että minä osaan vielä tehdä työtäni ja vieläpä aika hyvin. Äitiysloman ja hoitovapaan suoman tauon myötä olen myös ihastunut omaan alaani uudestaan, mikä tuntuu mahtavalta. Äitiysloman alettua minä nimittäin katselin vakavasti uusia opintoja ja harkitsin alanvaihtoa. Nyt kuitenkin tuntuu taas siltä, että olen siellä missä minun pitääkin olla. Toki en myöskään pistä pahakseni palkan ilmestymistä tililleni, sillä hoitovapaan aikana normaali tuloeräni on ollut 230 euroa kuukaudessa, ja sehän ei meillä riitä edes kolmen viikon ruokiin.

Syyskuu ja lokakuu hujahtivat pitkälti töissä, mutta marraskuussa töitä on ollut taas todella paljon vähemmän. Nautin suuresti tällaisesta vaihtelusta ja työn vastapainoksi kotona lapsen kanssa oleminen on taas ollut virkistävää. Silja ei ole edelleenkään päivähoidossa, sillä meillä on onneksi niin hyvä tukiverkosto, että olemme saaneet hoidon järjestymään isovanhempien avulla. Siitä olen kyllä superkiitollinen.

Kävimme miehen kanssa marraskuun alussa kahdestaan Utrechtissa, Hollannissa. Paikka valikoitui aika sattumalta, mutta ajankohta määräytyi suosikkiyhtyeemme keikan perusteella. Opethin keikka oli loistava kuten odottaa saattoi, mutta koko matka jäi mieleeni pitkäksi ajaksi todella hyvänä ja onnistuneena kokemuksena. Utrecht oli pienen oloinen kaupunki, enkä yleensä hakeudu sellaisiin lomalla, mutta jokin paikassa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Rennon elämästä nautiskeleva tunnelma, rehdin oloiset ihmiset ja kaunis arkkitehtuuri säväyttivät minua niin, että olen kaivannut Utrechtiin kovasti takaisin.

Matkasta teki poikkeuksellisen odotetun ja myös raastavan jännittävän se, että lähdimme matkaan ensimmäistä kertaa ilman Siljaa. Silja oli hyvässä hoidossa, mutta minulle oli silti todella kova pala jättää hänet kahdeksi yöksi ja kolmeksi päiväksi. Teki kyllä hyvää päästä olemaan kahdestaan miehen kanssa, sillä kesä ja alkusyksy olivat ajoittain melko koettelevia meille.

Reissussa käyminen sytytti minussa valtavan matkakuumeen ja nyt haaveilen jo seuraavasta matkasta. Haluaisin keväällä päästä vihdoin käymään Barcelonassa.

Tällä hetkellä olen aivan superväsynyt. Se johtuu siitä samasta syystä, miksi suuri osa suomalaisista tällä hetkellä nuokkuu työpöytiensä äärellä, eli marraskuusta. Voisin mielelläni maata sängyssä kaiken vapaa-aikani, sillä valon puutteen takia en yksinkertaisesti jaksa mitään. Tätä postausta kirjoitin varmaan viikon ja aiempina viikkoina julkaisemani postaukset olen tehnyt pitkälti jo viime kuussa. Kommentteihinnekin vastaan ärsyttävän pitkällä viiveellä. Ehkä tammikuussa helpottaa.

Ulkona vallitsevan pimeyden ja ankeuden vastapainoksi olen innostunut meikeissä ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni oikein kirkkaista sävyistä. Väsymyksestä huolimatta olen meikannut joka päivä, sillä se on minun tapani taistella kaamosta vastaan. Olen onnistunut joinain päivinä tekemään tosi nättejä sävy-yhdistelmiä, mutta en ole saanut niistä edes lähellä kelvollista olevia kuvia. Kirkkaiden sävyjen lisäksi olen totaalisen hurahtanut luomiväripaletteihin, ja niistä olenkin ripotellen julkaissut postauksia täällä. Monia on silti vielä näyttämättä teille.

Väsymyksestä huolimatta minusta tuntuu siltä, että olen elämässäni juuri nyt siinä pisteessä, jossa haluaisinkin olla. En kaipaa dieettejä tai muita uusia projekteja, sillä arjessani on juuri nyt tarpeeksi sisältöä ja tekemistä sellaisenaan. Koska loin tähän loppuun hapuilevan aasinsillan dieettiin, käydään sen jälkipuinti nyt vielä läpi, vaikka en totta puhuen jaksaisi enää miettiä koko asiaa. Ai miten niin olen joskus tuuliviiri?

Dieetin ensimmäisistä kahdesta viikosta voi tosiaan lukea aiemmasta postauksestani. Kolmannen ja neljännen viikon muistan sujuneen vaihtelevasti. Toisinaan olin täynnä intoa ja virtaa, toisinaan taas hyvin kärsimätön ja närkästynyt. Painoni alkoi pudota ripeämmin muistaakseni neljännellä viikolla, mikä oli ilahduttavaa ja antoi lisää motivaatiota. Toisaalta huomasin samaan aikaan myös ikävämpiä asioita, kuten että aloimme myöskin dieetille ryhtyneen mieheni kanssa riitelemään huomattavasti enemmän kuin tavallisesti ja olimme myös usein todella huonolla tuulella ja väsyneitä. Tällöin ajattelin, että tämä ei voi olla meille hyväksi.

En vähentänyt missään vaiheessa ruokamäärää, kuten dieetissä olisi pitänyt, vaan päinvastoin lisäsin sitä hieman. Minulla putosi silti painoa tavoitteiden mukaisesti ja peilistä näkyi hetkellisesti aika erinäköinen kroppa. Virallisen dieetin päätyttyä aloin tuntea jatkuvaa nälkää, joka ei meinannut lähteä edes syömällä, eli ilmeisesti olin päätynyt säästöliekille lisäämistäni ruoista huolimatta.

Dieetin päätyttyä meni ehkä viikko siihen, että olin palannut lähes täysin vanhoihin ruokailutottumuksiini. Minulle ei tuntunut jäävän mitään käteen oppimistani asioista, vaan tunteet määrittelevät jälleen syömistäni. Kokonaisuutena dieetti oli siis minulle aika plus miinus nolla, mutta liikuntaan hurahtaminen oli silti ehdottomasti dieetin positiiviseksi laskettava lieve-ilmiö. En jaksa tässä kuussa enkä välttämättä ensi kuussakaan raahautua liikkumaan, mutta uskoisin innostuvani jälleen tammikuussa. Nyt haluan vain vajota talvihorrokseen jokaisena vapaana hetkenäni. Ja jos suklaapala antaa minulle tarvittavan porkkanan lähteä viemään lasta pilkkopimeälle pihalle keinumaan, nakkaan sen suuhuni silmää räpäyttämättä.

Miten te kestätte marraskuuta? Mitä teille kuuluu?

Kokemukseni FitFarmin Superdieetti Simplestä – viikot 1-2

Kokemukseni FitFarmin Superdieetti Simplestä – viikot 1-2

Ryhdyin reilu pari viikkoa sitten ystäväni innoittamana FitFarmin Superdieetti Simplelle. Kyseessä on maksullinen kuusi viikkoa kestävä ravintovalmennus, jossa painonpudotus perustuu kokonaan ruokavalioon liikunnan ollessa vain toissijaisena ja vapaaehtoisena lisänä. Valmennus tapahtuu FitFarmin foorumilla ja suljetussa Facebook-ryhmässä, joihin saa tunnukset ostamalla valmennuksen. Valmennuksia on monia erilaisia, ja itselleni parhaaksi valikoitui Superdieetti Simple, koska arvelin etten kerkeäisi pienen lapsen äitinä liikkumaan säännöllisesti. Halusinkin dieetin, joka tehoaisi pelkällä ravintovalmennuksella, mutta jossa liikunta olisi mukavana vapaaehtoisena lisänä.

Dieetille ryhtymistä suunnitellessani löysin varsin vähän kokemustietoa FitFarmin erilaisista valmennuksista, joten halusin jakaa oman valmennuskokemukseni teidän kanssanne. Minulle saa esittää kysymyksiä, ja vastaan niihin sen mukaan kuin voin. Yksityiskohtia esimerkiksi päivittäin syömistäni ruoka-aineista ja määristä en voi kertoa, koska olen sitoutunut vaikenemaan FitFarmille kuuluvasta tiedosta. Varsin ymmärrettävää, koska kyseessä on voittoa tavoitteleva yritys, joka myy valmennuksia.

Kuuden viikon valmennus maksoi vajaa 50 euroa, eli rahallisesti panostus ei ollut valtava, mutta minun piti lisäksi ostaa monenlaisia ruoka-aineita ja lisäravinteita, jotta sain noudatettua ruokavaliota. Esimerkiksi herajauheet ja soijalesitiinirakeet eivät olleet mitenkään pakollisia, mutta minun epäsäännölliseen elämäntapaani ne sopivat parhaiten helppoutensa vuoksi. Olen myös ehdottomasti välineurheilija tällaisissa asioissa ja tavoitteeseen pääsyä edistämään tehdyt hankinnat motivoivat minua entisestään.

Ennen kuin mennään itse dieettiin, voisin kertoa lyhyesti mikä minut sai ryhtymään tähän projektiin. Olen aina ollut ja olen edelleen normaalipainoinen, mutta saatuani esikoiseni ja jäätyäni hoitovapaalle huomasin alkaneeni kerryttää painoa tavallista nopeammin. En ole varma liikunko kotona ollessa huomattavasti vähemmän vai onko syy pelkästään ruokavaliossa, mutta arvelisin jälkimmäisen vaikuttavan enemmän. Olen aina ollut napostelija, mutta viimeisen vuoden aikana se on ollut aivan erityisen tavallista ja jatkuvaa.

Varmasti myös ikä on tehnyt tehtävänsä. En 33-vuotiaana enää voi syödä kaikkea lihomatta samoin kuin kymmenen vuotta sitten. Suurimman painoa nostattavan sysäyksen minulle antoi kuitenkin uusi raskaus, joka murheellista kyllä päättyi loppukesästä keskenmenoon. Painoni alkoi edellisessäkin raskaudessa nousta lähes heti positiivisen raskaustestin tehtyäni ja niin kävi nytkin. Tällä kertaa paino jatkoi nousuaan useita viikkoja vielä sen jälkeenkin, kun raskaus oli jo mennyt kesken. Tämä ei ollut varsinaisesti mieltä ylentävää muutenkin surullisen ajanjakson keskellä.

Liikunta ja ruokavaliomuutos tulivat elämääni vaiheessa, jolloin olin pettynyt, surullinen ja vihainen. Surtuani aikani päätin pitkästä aikaa etsiä hyvää oloa liikunnasta ja ajatukset ruokaremontista tulivat siinä sivussa mukaan. Uudet projektit ovat ennenkin auttaneet minua pääsemään elämässä eteenpäin ja niin kävi nytkin.

Katsellaan vielä hiukan tiivistetyssä muodossa muutamia huonoja ja hyviä puolia ruokavaliossani ennen dieettiä.

Pulmani ruokavaliossa ennen dieettiä:

  • liian suuret annoskoot
  • jatkuva napostelu
  • tarpeettoman suuri rasvasta ja hiilihydraateista koostuva iltapala
  • erityisesti kesän aikana kasvanut prosessoidun ruoan kulutus
  • päivittäinen herkuttelu

Hyvät asiat ruokavaliossani ennen dieettiä

  • säännölliset pääateriat 5-6 kertaa päivässä
  • monipuolisesti kasviksia, kuituja, (useimmiten) vähärasvaista lihaa ja maitotuotteita

Huonoja puolia oli näköjään huomattavasti enemmän.

Viikko 1

Ensimmäinen viikko lähti innokkaasti käyntiin. Otin varaslähdön dieettiin jo lauantaina, vaikka dieetti alkoi virallisesti maanantaina. Maanantaina olin täynnä virtaa. Olen yleensä todella aamu-uninen, mutta maanantai-aamuna heräsin jo ennen kahdeksaa ja sen sijaan, että olisin jäänyt sänkyyn makaamaan, nousin ylös, join kupin kahvia ja lähdin lenkille. Tämä on minulle täysin ennenkuulumatonta, mutta fiilis lenkin aikana ja lenkin jälkeen oli uskomattoman hyvä.

Ensimmäisinä päivinä minulla oli lähes koko ajan nälkä, sillä olin aiemmin tottunut syömään todella suuria ruoka-annoksia sekä lisäksi valtavat määrät herkkuja. Ruokavalion noudattaminen sujui moitteettomasti ja melko helposti perjantaihin asti. Vaikka minulla ei vuorotyöläisenä ja nykyisin kotiäitinä ole vuosiin varsinaisesti ollut merkitystä onko viikonloppu vai arki, huomasin viikonloppua kohden ajautuvani ikävästi perjantaimoodiin ja alkavani kaivata makeita herkkuja. Lipsuinkin ylimääräisiin proteiinipatukoihin peräti kolmena iltana putkeen. Makeanhimo vei siis lopulta voiton. Proteiinipatukat eivät ole suoranaisesti karkkia ja ne sisältävät huomattavasti vähemmän kaloreita kuin vaikkapa oikea suklaapatukka, mutta niiden ravintoarvo on muuten kelvoton ja keinotekoisuudessaan epäterveellinen. Tästä tiedosta huolimatta ne ovat osoittautuneet dieetissäni todelliseksi kompastuskiveksi, sillä karkinhimo on ollut koko dieetin ajan suuri.

Huomiot ensimmäisen viikon jälkeen:

  • Vatsani voi todella paljon paremmin. Tavanomainen vaihteleva ummetus ja se toinen ääripää eivät ole vaivanneet samoin kuin ennen.
  • Aika tuntui kuluvan nopeammin tarkan ateriarytmin vuoksi.
  • Aterioiden suunnitteluun ja toteuttamiseen ei kulunut mitenkään kohtuuttomasti aikaa, mutta ruoka pyöri paljon mielessä.
  • Olen sokeriholisti ja himoitsen makeaa päivittäin, vaikka söisin kuinka hyvää ja puhdasta ravintoa.

Superdieetti-simple

Viikko 2

Toisen viikon maanantaina minulla oli todella pahoja käynnistymisvaikeuksia niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Vatsa voi huonosti edellisenä iltana syödyn proteiinipatukan jäljiltä ja mieli oli jostain syystä todella maassa. Palasin kuitenkin ruotuun ruokavalion kanssa, enkä lipsunut illalla mihinkään ylimääräiseen. Huomasin jättäneeni vahingossa syömättä suurimman osan rasvanlähteistä dieetin aikana, joten lisäsin ne ruokavalioon.

Tiistaina olin jo todella paljon paremmalla mielellä ja fiilis parani entisestään kun pääsin liikkumaan kunnolla. Vatsa alkoi jälleen temppuilla ja sitä kesti seuraavankin päivän. Äkkäsin syylliseksi avokadon ja lisäsin sen rivakasti minulta kiellettyjen ruoka-aineiden listalle. En keksi äkkiseltään yhtään yksittäistä ruoka-ainetta, joka olisi koskaan saanut minulle niin kertakaikkisen hirveän olon! Meinasin pyörtyä vatsassa olevasta poltteesta ja jos olisi ollut mahdollista, olisin vain maannut sängyssä.

Torstaina vatsa voi jo paremmin, koska olin eliminoinut muitakin minulle sopimattomia vihanneksia ruokalistalta. Olokin oli mitä mainioin. Huomasin alkaneeni tarvita dieetin myötä vähemmän unta, eli minua ei enää haitannut, että lapsi oli alkanut herätä aamuisin huomattavasti tavallista aikaisemmin. Perjantaina kävin aavistuksen flunssaisesta olosta huolimatta pyöräilemässä ja kuntosalilla, mikä kostautui illalla kunnon flunssan alkamisella.

Viikonlopun otin rennosti. Ruokavalio kyllästytti, joten päätin keksiä vaihtelua seuraavan viikon ruokiin. Makeanhimo jyllää edelleen vahvana.

Vaaka näyttää reilun kahden viikon jälkeen – 2,6kg.

Olen yleensä projektieni kanssa 100% kaikki tai ei mitään, mutta tällä kertaa olen dieetin kanssa hieman mietteliäällä asenteella, enkä voi sanoa olevani aivan täysin sitoutunut tähän. Haluaisin saada kuuden kilon painonpudotuksen lisäksi elämääni pysyvästi paremman ruokavalion ja terveellisemmät tavat, enkä usko nopean painonpudotuksen olevan avain siihen. Aion jatkaa dieetin loppuun, mutta etenen sen kanssa pienellä hienosäädöllä. Jo imetys tuo oman poikkeuksensa ohjeisiin ja minulle dieetin ohjeistama ruokamäärä ei tunnu muutenkaan riittävältä. Dieetissä saa syödä monien mielestä paljon ja jotkut eivät lähes kykene saamaan kaikkea ruokaa alas, mutta minun aiemmilla ruokamäärilläni nykyinen määrä tuntuu vähäiseltä. En aio elää yhtään viikkoa jatkuvasti nälkäisenä, sillä se ei olisi reilua minua itseäni, mutta ei varsinkaan lastani ja miestäni kohtaan, sillä olen nälkäisenä ihan kauhea ihminen.

Pienistä mieleni soraäänistä huolimatta olen erittäin innoissani siitä, että tutustuin dieettiin ja ryhdyin siihen. Jo se, että olen ollut kaksi viikkoa ilman jatkuvaa herkuttelua on minulle erävoitto. Toinen valtava asia on ollut liikunnan riemun löytyminen uudelleen. En malta odottaa tervehtyväni flunssasta, että pääsen lenkille ja salille! Kolmas mahtava juttu on ollut ihastuminen luontoon. Minun piti näköjään elää yli 30 vuotta, että tajusin miten upea ja rauhoittava vaikutus sillä voi olla ihmiseen.

Palaan dieetin tai ravintovalmennuksen pariin jälleen suunnilleen parin viikon kuluttua.

Millainen suhde teillä on dieetteihin? Entä liikuntaan?

Olen ostanut ravintovalmennuksen itse, eikä kyseessä ole yhteistyö FitFarmin kanssa.