Menneisyysmatkailua

Menneisyysmatkailua

Yksi suosikkibloggaajistani, Keyword: Love -blogin Jonna, julkaisi helmikuussa hurmaavan postauksen, jossa hän jakoi lukijoidensa kanssa vanhoja kuvia ja muisteli menneitä reissujaan. Postauksen luettuani halusin ehdottomasti itsekin tehdä samanlaisen ja nyt paria kuukautta myöhemmin sain vihdoin aikaan toteuttaa sen. Minusta oli erityisen hauskaa matkailla menneeseen nyt, sillä olen lähdössä vihdoin, yli vuoden tauon jälkeen, taas matkalle. Minulla ei ole kovin vanhoja kuvia tallessa ainakaan itselläni, mutta eiköhän näistäkin saada nostalgiaa pintaan.

Playa Del Carmen, Meksiko marraskuussa 2006. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2005 ja aloin sen jälkeen matkustaa paljon. Olen kuvassa 20-vuotias. Meksikon matka oli ensimmäinen kaukomatka, jonne uskaltauduin lähtemään aikuisiällä kaverin kanssa. Matka oli melkoista kohellusta, ja minä varmasti todella rasittava matkakumppani. Tein ystävättäreni kanssa tuolla reissulla kaikki klassiset turistimokat ja päädyimme ajoittain jopa riitautumaan keskenämme, eli matkaa voisi pitää aikamoisena fiaskona. Se kuitenkin jätti minuun pysyvän kaukokaipuun, joka ei ole tänä päivänäkään lähtenyt minusta.

Jossakin päin Thaimaata helmikuussa 2007. Thaimaan reissuista minulla ei ole kovinkaan kummoisia muistoja, vaikka toki ne olivat jännittäviä, koska ne olivat edelleen ensimmäisiä kaukomatkojani sitten lapsuudessa äitini kanssa tehtyjen Israelin matkojen. Olin huoleton ja vastuuton bilettäjä, joka käytti näköjään erittäin rumaa paitaa. 😀

Egyptissä tammikuussa 2008. Tuo vuosi on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni kaoottisimmista vuosista. Voin henkisesti huonosti, olin levoton ja pakenin oloani jatkuvaan matkusteluun. Minulla oli tosiaan nuorempana mahdollisuus matkustaa, sillä pidin useampia välivuosia lukion jälkeen ja kävin hyväpalkkaisessa keikkatyössä, jossa sain pitkälti päättää itse aikatauluistani. Kävin kahden vuoden sisällä ainakin Espanjassa, kaksi kertaa Thaimassa, Meksikossa ja kaksi kertaa Egyptissä. Saatoin lähteä uudelle matkalle toiselle puolelle maapalloa vietettyäni kuukauden reissun jälkeen kotona vain viikon. Suunnittelin tuolloin muunmuassa lähteväni reppureissaamaan halki Etelä-Amerikan, mutta reissu jäi onneksi toteutumatta. Tuskin nimittäin olisin koskaan palannut siltä matkalta kotiin.

Vuoden 2008 jälkeen meni joitain vuosia niin, että matkustin vain Euroopassa. Tässä välissä hypätäänkin useita vuosia ajassa eteenpäin.

Rooma, Italia elokuussa 2015. Järisyttävän rakastuneena Roomassa. Olin alkanut seurustella nykyisen mieheni kanssa vain paria kuukautta aiemmin, kun päätimme lähteä yhdessä reissuun. Muistan kaiken olleen hyvin jännittävää, sillä matka oli ensimmäinen yhteinen lomamatkamme. Löysimme itsemme muunmuassa etsimästä kuumeisesti kihlasormuksia vajaan kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Emme löytäneet mieleisiä sormuksia, joten etsimme sellaiset käsiimme heti Suomeen päästyä. Vietimme muuten muutama viikko sitten kolmatta hääpäiväämme.

Gdansk, Puola huhtikuussa 2016. Rakastan tätä kuvaa, sillä elin tässä vaiheessa yhtä elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Olin mennyt naimisiin edellisenä päivänä ja lentänyt aamuyöllä häiden jälkeen Turusta Gdanskiin. Tämä oli pieni häämatkamme ennen varsinaista häämatkaamme, Amerikan road tripia. Muistan olleeni kuvaushetkellä niin väsynyt, että tunsin oloni lähes humalaiseksi. Palelin myös aivan valtavasti, sillä mieheni halusi istua ulkona, vaikka oli kylmä sää. Muistan olleeni epäuskoisen ihastuksen vallassa: minä menin oikeasti naimisiin, olen nyt rouva ja tuo vastapäätä istuva ihminen on minun!

Grand Canyon, Arizona, Yhdysvallat elokuussa 2016. Varsinainen häämatkamme alkoi Kaliforniasta Los Angelesista ja päättyi Floridaan. Ajoimme 8800 kilometriä vajaassa kuukaudessa ja pysähdyimme muunmuassa Grand Canyonille. Matka oli elämäni paras, vaikkakin myös kiivaasta ajotahdista johtuen hyvin rankka kokemus. Muistan olleeni puolet matkasta epätodellisen riemun vallassa, sillä pääsin toteuttamaan yhden suurista unelmistani.

Albuquerque, New Mexico, Yhdysvallat elokuussa 2016. Ette ehkä usko, jos kerron, että koko idea Amerikan road tripista lähti Breaking Bad-sarjasta! Jompikumpi meistä lausahti sarjaa tuijottaessamme, että tuolla Albuquerquessa olisi joskus kivaa käydä. Mies innostui välittömästi ajatuksesta ja alkoi selvitellä ajoreittiä, joka yhdistäisi meitä kiinnostavia kohteita Yhdysvalloissa. Yksi matkamme kohokohtia oli ehdottomasti Breaking Bad-sarjan maisemissa pyörähtäminen. Olen kirjoittanut tästä aikoinaan aivan oman postauksensa. Kuvassa olemme päähenkilö Walter Whiten talon edessä.

Wien, Itävalta toukokuussa 2017. Wienin matka oli syntymä -ja hääpäivälahja mieheltäni. Wienissä piti olla mieheni ystävän mukaan toukokuussa kevät kauneimmillaan, mutta kuten kuvasta näkyy, siellä olikin todella kylmä ja suorastaan hyinen ilma. Tuolloin huumorintajumme oli koetuksella, mutta jälkeenpäin olemme nauraneet odotusten ja todellisuuden ristiriidalle useasti.

San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat elokuussa 2017. Ihastuimme Yhdysvaltoihin vuonna 2016 niin, että halusimme palata sinne myös seuraavana vuonna. San Francisco oli minulle hyvin pysäyttävä kokemus, josta kirjoittelin enemmän täällä. Yhdysvaltojen reissupostaukseni ovat mielestäni ehkäpä blogini parasta antia, joten minulla on tarkoituksena kerätä ne kaikki omalle sivulleen jonain päivänä.

Dubai, Arabiemiraatit maaliskuussa 2018. Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että laitan tämän kuvan joskus blogiini! Olen kuvassa noin kuudennella kuulla raskaana ja päässyt juuri kokemaan raskauden epämiellyttävämpiä puolia. Oloni oli tuolloin erittäin tukala ja minuun sattui koko ajan. Lämmin ilmasto pahensi turvotusta ja kipuja. Itse matka oli kyllä ihana, mutta fyysinen oloni jarrutti aika paljon menemisiämme. Aika kyllä kultaa muistot, sillä en olisi muistanut koko asiaa, ellen olisi törmännyt tähän valokuvaan.

Ensi kuun alussa lähdemme Kreikkaan Rodokselle. Se on ensimmäinen pakettimatkani sitten vuoden 2008. Vauvan kanssa ensimmäistä kertaa reissatessa olemme halunneet valita helpoimmat ratkaisut. Odotan jännityksellä miten kaikki tulee sujumaan ja miten mieheni ja minä pystymme sopeutumaan rauhallisempaan lomailuun, kun olemme tottuneet aiemmilla reissuilla liikkumaan paikasta toiseen. Mies haluaisi kovasti vuokrata auton Rodokselta, mutta minä jarruttelen…

Onko teille jäänyt jostakin matkasta erityisiä muistoja? Oletteko paikkauskollisia, vai valitsetteko mieluummin itsellenne ennestään vieraita matkakohteita?

Yhdeksän kuukautta vauvan kanssa

Yhdeksän kuukautta vauvan kanssa

Aloitin Siljan syntymän jälkeen monta postausta, joissa kirjoitin vauva-arjesta ja ihmettelin milloin mitäkin uutta asiaa ja ilmiötä. Ne jäivät kuitenkin yksi toisensa jälkeen julkaisematta, mistä olen ollut jälkeenpäin suorastaan huojentunut, sillä hormonihuuruissa kirjoittelin aika henkilökohtaisiakin juttuja. Liian henkilökohtaisia tänne blogiin, sillä ne koskivat itseni lisäksi myös toisia ihmisiä ja olivat välillä aika kipakkaankin sävyyn näpyteltyjä. Nyt haluan palata joihinkin aiheisiin hieman selväpäisempänä, kun pahimmat huurut ovat laskeneet.

Synnytyksestäni tuli vajaa pari viikkoa sitten kuluneeksi yhdeksän kuukautta, eli olen tuntenut tyttäreni nyt yhtä kauan kuin odotin häntä. Synnytyksestä minun on edelleen vaikeaa keksiä mitään miellyttävää sanottavaa, sillä en ole koskaan kokenut yhtä suurta epätoivoa ja minusta oli vain hirveää kärsiä 30 tuntia kipuja pystymättä nukkumaan tai ajattelemaan mitään muuta kuin että jotakin on varmasti vialla. En pystynyt ajattelemaan ihanaa palkintoa, kuten minua kehoitettiin tekemään, vaan olin vain hämmentynyt ja järkyttynyt kaikesta. Jälkitarkastuksen lääkäri sanoi minulle aikoinaan, että raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen kestää yhtä kauan kuin itse raskausaika, ja se jännää kyllä tuntuu pitävän ainakin omalla kohdallani paikkansa.

Huomasin yhdeksän kuukauden maagisen rajan olleen minulle etappi niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Olen ollut todella kiinni Siljassa koko vauva-ajan, ja aloin ylipäätään käydä missään pidemmällä kuin lähikaupassa vasta Siljan täytettyä kahdeksan kuukautta. Siljan täytettyä yhdeksän kuukautta huomasin, että kaipaan nyt jo selvästi enemmän omiakin juttuja vauva-arjen ohelle. Aiemmin minulle riitti se, että sain aamulla nukkua pari tuntia pidempään, että pääsin yksin saunaan tai että vietin pari tuntia itsekseni läheisessä ostoskeskuksessa. Nyt tuntuu hyvältä viettää toisinaan vaikka koko päivä poissa kotoa ja käydä välillä töissä.

Kroppa alkaa myös tuntua omalta, vaikka se ei olekaan samanlainen kuin ennen raskautta. Vaaka näyttää samaa lukemaa kuin ennen raskaaksi tulemista, mutta näen peilistä erilaisen kuvajaisen, enkä mahdu läheskään kaikkiin entisiin vaatteisiini. Hyväksyn asian täysin, mutta kaipaan liikkuvuutta ja voimaa kroppaani. Olen alkanut tuntea vetoa lenkkipoluille ja yrittänyt yli vuoden tauon jälkeen hiukan hölkätäkin.

Aika on mennyt todella nopeasti, mutta samalla tuntuu, kuin yhdeksään kuukauteen olisi mahtunut monia eri aikakausia. On ollut tunnetasolla todella iso juttu opetella äidiksi, aivan kuin olisin ollut kentällä, jossa minua kohti ammutaan erilaisia tunnenuolia silloin kun vähiten osaan niitä odottaa. Viimeisistä neljästä kuukaudesta olen nauttinut valtavasti, mutta ensimmäisten kuukausien haparointi ja epävarmuus oli rankkaa. En ollut epävarma suhteessa vauvaan, vaan lähinnä toisiin ihmisiin. Minun oli löydettävä tavallaan uudestaan paikkani ystäväpiirissä, yhteiskunnassa ja jopa perheessäni. Olin ollut koko aikuisikäni se ihminen, joka kertoi epäsuosittuna mielipiteenään, ettei halua koskaan lapsia. Nyt olinkin yht’äkkiä nainen, joka ei halua irrottaa hetkeksikään vauvastaan ja joka saattoi tuon tuosta itkeskellä sitä, miten tuo minikokoinen ihminen saattoi olla niin täydellinen.

Olisin halunnut vauvan syntymän jälkeen pysyä monta viikkoa kotona vain kolmestaan – vauva, minä ja mies. Koin ihan hirveää painetta kaikista vauvasta kiinnostuneista ihmisistä ja olisin halunnut paeta paikalta vauvan kanssa aina kun joku halusi tulla kylään. En osaa enkä edes halua kuvailla kaikkea mitä ihmisten kohtaaminen herätti mielessäni heti synnytyksen jälkeen, mutta pakokauhu on ehkä paras sana kuvailemaan sitä tunnetta. Tuohon aikaan minua pelotti kovasti sairastuminen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarkkailin itseäni jatkuvasti. Luulin myös sekoavani aivan totaalisesti, sillä saatoin itkeä televisio-ohjelman piirretyn ankkalapsen pudotettua jäätelöpallonsa maahan. Opin myöhemmin tuon olevan aivan tavallista. Jälkeenpäin olen pohtinut jopa erittäin yllättyneenä, että en tainnut koskaan saada baby bluesia, vaikka olin lähes varma, että minä jos joku sen saisi.

Olen ollut ja olen edelleen valtavan onnekas, sillä Siljalla ei ole ollut allergioita tai sairastelukierrettä. Minulla on myös mies, joka osallistuu tyttäremme hoitoon niin paljon kuin mahdollista. Hän on mielellään Siljan kanssa ja pärjää aivan siinä missä minäkin. Mieheni on jopa rohkeampi ja selviää paremmin joissain tilateissa, esimerkiksi silloin kun Silja on kipeä. Mies pysyy rauhallisempana kaikissa tilanteissa ja jaksaa myös aina leikkiä ja keksiä uusia virikkeitä. Meillä tiimityö on sujunut ylipäätään todella hyvin. Tähän on ehkä auttanut se, että tutustuimme aikoinaan töissä ja olemme tehneet vuosia yhdessä töitä melko kiperissäkin tilanteissa.

Yhdeksän kuukauden etappiin on kuulunut kohdallani kaipaus omiin harrastuksiin, liikunnan lisääminen ja vauvan muille hoitoon jättämisen helpottuminen. Olen myös tosiaan käynyt silloin tällöin töissä. Olemme pyöritelleet miehen kanssa välillä ajatusta unikoulusta, koska meillä heräilyt ja yösyötöt eivät todellakaan ole vähentyneet yhtään, päinvastoin. Siljalla kuuluisat nelikuisen hulinat alkoivat 3,5 kuukauden iässä ja kestivät kuukauden sijasta noin neljä kuukautta. Hetken rauhallisemman vaiheen jälkeen meillä saatettiin taas syödä kymmenenkin kertaa yössä. En kuitenkaan ole vielä valmis laittamaan Siljaa omaan huoneeseen ja lopettamaan yösyöttöjä, joten meillä varmaan heräillään öisin tunnin välein vielä pitkään.

Minua surettaa se miten nopeasti äitiysloma ja vanhempainvapaa kuluivat ja miten nopeasti vauvani kasvaa. Olen hoitovapaalla ainakin koko tämän vuoden, mutta sekin aika tuntuu silmänräpäykseltä. Kirjoitin jo aiemmin blogissa, miten työelämän oravanpyörän ulkopuolella oleminen on saanut minut tuntemaan oloni vapautuneeksi ja onnelliseksi – vapaaksi, ja tämä olo on kuukausien myötä vain vahvistunut. Tuntuu että olen ensimmäistä kertaa elämässäni havainnut vuodenaikojen vaihtelun ja kokenut miltä erilaiset säätilat tuntuvat. Olen kerinnyt nauttimaan arjen pienistä asioista ja päässyt tapaamaan perheenjäseniäni. Olen päässyt näkemään negatiivisuuden sijasta ihmisissä ja asioissa iloa. Ennenkaikkea olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin, vaikka luulin tuntevani itseni jo lähes täysin aikoinaan käymäni vuosia kestäneen terapian ansiosta.

Yksi suurimpia asioita, joita olen saavuttanut itseni kanssa tänä aikana, on itseluottamuksen ja itseni arvostamisen lisääntyminen. Kun olen saanut etäisyyttä työelämän ja muiden ihmisten minulle asettamiin vaatimuksiin ja toiveisiin, olen tajunnut olevani juuri näin hyvä. En häpeä enää oikeastaan mitään kivikkoisessa menneisyydessäni. Tämä on mielestäni tärkeää, jotta pystyn välittämään tämän eteenpäin ja opettamaan tytärtäni arvostamaan ja rakastamaan itseään. Minut on kasvatettu pysymään taustalla huomaamattomana ja hieman väärällä tavalla nöyränä, enkä halua jatkaa tällaista perintöä eteenpäin.

En halua kuulostaa siltä, että edelleenkään pitäisin äitiyttä ainoana tienä onneen ja johonkin autuaaseen olotilaan, mutta minulle tämä on ollut hyvää aikaa. En voi lakata ihmettelemästä sitä, miten hyvää minulle on tehnyt pysähtyä elämän perusasioiden äärelle ja keskittyä arkeen, joka välillä melko puuduttavinekin toistoineen, jatkuvasta univajeesta hajanaisena ja välillä kaikki paikat puurosta tahmeana, soljuu eteenpäin tasaisen varmasti pienen ihmisen kanssa maailmaa ihmetellen. Olen paljosta kiitollinen.

Aurinkoista sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa! ❤

Pitkä viikko

Pitkä viikko

Omalla mittapuullani mahtavasti alkanut blogivuosi meinasi karahtaa kiville jo helmikuun alussa, kun arki yllätti ja pisti suunnitelmat ja ajankäytön uusiksi. Olen saanut päivitettyä blogia viime aikoina useammin, koska olen kuvannut ja kirjoittanut järjestelmällisesti ja ”varannut” itselleni blogiaikaa perheemme yhteisestä kalenterista. Toki myös inspiraatiolla on ollut osansa asiassa. Tällä viikolla me kaikki kolme tulimme kipeäksi, joten blogi oli viimeisenä mielessä.

Harvemmin olen jakanut kanssanne sairauskertomuksia, mutta tässä kokemuksessa oli jotakin pysäyttävää, sillä olimme ensimmäistä kertaa miehen kanssa molemmat sairaana niin, että meillä oli samaan aikaan tytär huolehdittavana. Varmaan ihan peruskauraa monille lapsiperheille, mutta meille tämä oli ensimmäinen kerta, ja tunsimme itsemme täysin avuttomiksi vauvan kanssa.

Ensin mies sairastui. Maanantain ja tiistain välisenä yönä iski huono olo, joka oli aamuun mennessä vienyt kaikki voimat ja kasvoilta värin. Mies makasi koko päivän sängyssä poistumatta kertaakaan makuuhuoneesta muualle kuin tietenkin vessaan. Rajua vatsatautia kesti kolme kokonaista päivää.

Miehen ollessa karanteenissa yläkerrassa, yritin minä eliminoida bakteerit alakerrassa ja heiluin hullun lailla desinfiointiaineen kanssa hanskat käsissä. Pesin Siljan käsiä ja söin itse maitohappobakteereja kuin leipää. Aika turhia juttuja kaikki näin jälkiviisaana, mutta halusin tehdä kaikkeni ja olla jotenkin tilanteen herrana, että Silja säästyisi taudilta. Silja säästyikin vatsataudilta (hakkaan puuta vasaralla), mutta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä tunsin, että viikon puolikuntoisuuden jälkeen olin itsekin lopulta sairastunut kunnolla. Keskiviikkona makasimme molemmat miehen kanssa puolitajuttomina olohuoneen lattialla leikkimaton ääressä ja yritimme viihdyttää Siljaa, joka sinnitteli edelleen terveenä, mutta oli selvästi hämmentynyt vanhempien omituisesta käytöksestä. Laskimme minuutteja äitini saapumiseen, sillä äitini oli lupautunut uhmaamaan tauteja ja tulemaan Siljan hoitajaksi. Pelkästään tieto avun saapumisesta auttoi huimasti ja aloinkin tervehtyä huomattavasti nopeammin kuin mieheni.

Silja sairastui vasta torstaina pahemmin flunssaan. Flunssan lisäksi hänellä on tulollaan hampaita ja hän pitää taukoa kiinteistä ruoista ja suostuu elämään lähes pelkästään maidolla, joten olemme eläneet tämän viikon melkoisessa symbioosissa. (Imettäminen vatsataudissa, ei kiva!) Tulee lähes alkuajat mieleen, kun Silja oli aivan pieni ja lähes asui rinnalla.

Sen lisäksi, että sairastaminen lapsen kanssa on yllättänyt kauheudellaan, on myös nykyinen asumismuotomme tuonut mausteensa arkeen. Kerrostalossa asuessa ei tarvinnut juurikaan välittää lumentulosta. Nykyisessä kodissa olisi pitänyt tajuta, että lumi tulee jossain vaiheessa katolta alas, ja jos aiempia lumia ei ole luotu alta pois, saa lumivallin yli päästäkseen hakea melkeinpä tikkaat avuksi. Pieniä, mutta hämmentäviä asioita 15 vuotta kerrostaloissa asuneelle.

Kaiken tämän valituksen keskellä muistan edelleen olevani erittäin onnekas, koska minulla on mies, joka laittaa karanteeniin, vauva, jonka kanssa hikoilla yöt kylki kyljessä sekä koti, jonka pihalla kiivetä lumivallien yli. Onnekasta on tällä hetkellä myös se, miten pienistä asioista päivä tai koko viikko voi pelastua. Äitini ollessa meillä lapsenvahtina, saimme nukkua miehen kanssa kahtena aamuna todella pitkään. Totesimme lähes yhteen ääneen, miten tavalliselta moinen ylellisyys tuntui vielä vuosi sitten ja miten paljon elämä lopulta onkin muuttunut. Itse jaksan näiden kahden pitkään nukutun aamun turvin vielä pitkälle ensi viikkoon.

Minulle on siunaantunut edelleen paljon uusia ihonhoitotuotteita, kiitos niin omien tilausten, kuin yllätyksiä täynnä olevan miehenkin. En ole kerinnyt paneutua tuotteisiin sairastamisen vuoksi vielä yhtään, mutta blogimateriaalia ainakin olisi riittämiin, kunhan olisi vielä aikaa. En malta odottaa, että pääsen intoilemaan teille muunmuassa australialaisesta Edible Beautysta ja korealaisesta Whamisasta sekä monesta muusta kivasta merkistä! Blogiin olisi toivon mukaan ensi viikolla luvassa myös vihdoin hiukan lisää uudistuksia. En malta odottaa! Ottaisin myös mielelläni teiltä vastaan postaustoiveita. Mistä haluaisitte lukea lisää?

Miten teidän viikkonne sujui? Älkää saako ainakaan kukaan tätä vatsatautia, joka meillä oli!

EDIT. Todennäköisesti sairastimme noro-viruksen, tiesi joku sanoa.

Katsaus vuoteen 2018

En ole muistellut blogissa viime vuotta mitenkään, mutta törmättyäni näihin hauskoihin kysymyksiin muunmuassa Keyword: Love -ja Zaza’s Petals-blogeissa, halusin itsekin vastailla näihin. 2018 oli itselleni niin erityinen vuosi, että olisi sääli jättää sen muisteleminen kokonaan huomioimatta.

1. Mitä sellaista teit kuluneen vuoden aikana, mitä et ole koskaan tehnyt? Ostin asunnon paritalosta. Muutin vapaaehtoisesti pois kaupungista. Irtisanouduin työpaikasta. Odotin vauvaa ja synnytin!
2. Oletko kyennyt pitämään uuden vuoden lupauksesi? En tehnyt lupauksia, koska en koe uutta vuotta mitenkään erityisen motivoivana. Syksy edustaa minulle uutta alkua enemmän kuin vuodenvaihde.
3. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä vuoden aikana? Kyllä, tyttäreni Silja! Siljan myötä tuli myös muita äitejä ja heidän vauvojaan, kovin tärkeitä ihmisiä nykyään. Uusi työpaikka toi alkuvuodesta mukanaan uuden työyhteisön.
4. Menetitkö ketään läheistäsi? En.
5. Missä maissa vierailit? Arabiemiraateissa ja Ruotsissa.
6. Mitä sellaista toivoit itsellesi, mitä et saanut?
Järjestelmällisyyttä elämään, sekä taitoa pystyä pitämään jämäkämmin puoliani ja erityisesti puhumaan suoraan ristiriitatilanteissa. En myöskään päässyt eroon jännittämisestä.
7. Mikä päivämäärä tulee muistuttamaan sinua kuluneesta vuodesta? Tyttäreni syntymäpäivä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi viime vuonna? Lapsen saaminen ja sen pitäminen hengissä ensimmäiset puoli vuotta. Myös irtisanoutuminen ja uuden työpaikan hankkiminen olivat aika isoja juttuja, jotka vaativat melkoista irtiottoa vanhasta ja tutusta.

9. Sairastuitko tai loukkaannuitko? Sairastin raskausdiabetesta ja hepatogestoosia (raskausajan maksasairaus).

10. Kenen käytös pöyristytti sinua eniten? TYKSin lääkäreiden. Sain jatkuvasti vaihtelevaa informaatiota ja eriäviä mielipiteitä, koska tieto ei kulkenut eri lääkäreiden välillä. Se stressasi kovasti loppuraskaudessa. Ymmärrän hektisen työn vaativuuden, mutta se ei muuta omaa kokemustani asiasta tunnetasolla.

11. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi? Asumiseen.

12. Mikä oli paras ostoksesi? Nykyinen asuntomme (puoliksi miehen kanssa).

13. Mistä ihan todella, todella innostuit? Vauvastani, kotiäitiydestä, jälleen kerran ihonhoidosta.

14. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua kuluneesta vuodesta? Amorphiksen Among Stars soi jatkuvasti raskausaikanani, joten se. Opethin Wreath taas psyykkasi minut tarvittavaan raivoon synnytyksessä, kun olin jo luovuttamassa 30 tunnin jälkeen.

15. Viime vuoteen verrattuna oletko onnellisempi vai onnettomampi? Ehdottomasti onnellisempi (ja väsyneempi, kuten alla olevasta kuvasta näkyy)!

16. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Tavanneeni ystäviäni.

17. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän? Hukanneeni aikaa stressaamiseen ja murehtimiseen. Olin myös liikaa somessa ja koneella saamatta kuitenkaan aikaan esim. blogipostauksia.

18. Miten vietit juhannusta ja joulua? Juhannuksena odottelin kovasti synnytyksen alkamista. Taisimme käydä miehen kavereiden luona ja viettää muilta osin ihan tavallista päivää kotona. Jouluaattona olin mieheni ja tyttäreni kanssa kotona ja joulun jälkeen vietin reilun viikon äitini luona, jotta sain alettua taas öisin nukkumaan.

19. Rakastuitko vuoden aikana? Kyllä, tyttäreeni. Siirappista kyllä, mutta rakastuin uudella tavalla myös aviomieheeni nähtyäni hänet uudessa roolissaan Siljan isänä.

20. Mikä oli lempitelkkariohjelmasi?
Katsoin Siljan syntymän jälkeen vuosien tauon jälkeen televisiota, mutta en kyllä pysty nimeämään yhtään järkevää tv-ohjelmaa. Netflixistä voisin nimetä useita sarjoja, jotka olivat loistavia. Ainakin Homeland (Isänmaan puolesta).

21. Mikä oli paras lukemasi kirja? En oikein muista mitään lukemiani kirjoja, vaikka niitä oli useita. Syytän tästä univajetta.

22. Vihaatko jotain tai ketään, jota et vihannut viime vuonna? En vihaa ketään tuntemaani ihmistä, mutta vihaan ihmisten hirvittäviä tekoja. Erityisesti kaikki lapsiin kohdistuva paha saa minut voimaan pahoin niin viime vuonna, kuin tänä vuonnakin. Ymmärrän joka vuosi entistä huonommin väkivaltaa ja sitä, miten ihmiset pystyvät olemaan niin pahoja toisiaan kohtaan.

23. Mitä halusit ja sait? Vauvan, uuden työpaikan, omaa rauhaa uudessa kodissa.

24. Mitä halusit, mutta et saanut?
Vastasin jo tähän kohdassa 6. Tällaista ei varmaan edes saisi ”sanoa” ääneen, mutta 2018 oli vuosi, jolloin sain kutakuinkin kaikki haluamani merkitykselliset asiat, paitsi nuo muutamat itseni kehittämiseen liittyvät seikat.

24. Mikä oli vuoden paras elokuva? En muista oikein mitään elokuviakaan!

25. Mikä piti sinut järjissäsi? Mieheni, äitini ja isosiskoni.

En voi kuin olla kiitollinen viime vuodesta ja toivoa, että tästä vuodesta tulisi edes lähimain yhtä hyvä. Uskon kyllä että tulee, kunhan uskallan tavoitella niitä asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Olen aina ärsyyntynyt tsemppaavista lauseista ja ajatelmista, mutta nyt koen niiden jotenkin puhuvan minulle, sillä mielessäni on alkanut itää monenlaisia unelmia tulevaisuuden suhteen. Toivon myös teille kaikille onnellista vuotta ja rohkeutta toteuttaa unelmia! ❤

Mitä meille kuuluu

Lupailin taannoin postausta Helsinki-päivästämme, mutta koska tajusin etten osaa kirjoittaa pelkästään yhdestä päivästä, ajattelin kertoa  hiukan laajemmin mitä meille kuuluu juuri nyt. Kuvituksena on otoksia Helsinki-päivästämme.

Meille on tosiaan muodostunut miehen kanssa perinteeksi viettää joka vuoden lokakuussa rentoa kulttuurin ja shoppailun täyteistä päivää Helsingissä. Nuo reissut ovat osoittaneet, että aina ei tarvitse lähteä ulkomaille asti rentoutuakseen, kun hotelliyö ja hauska tekeminen voivat onnistua ihan Suomessakin. Vajaan parin vuorokauden irtiotto kotimaassa ei maksa läheskään yhtä paljon kuin ulkomaanmatka, mutta on kuitenkin ehdottomasti odottamisen arvoinen asia, joka piristää arjen ja pimeimmän vuodenajan keskellä. Tänä vuonna reissu oli toki hieman erilainen ja sanottakoon nyt ihan kaunistelematta, että ei myöskään aivan yhtä rentouttava, sillä meillä oli kolmas perheenjäsenemme mukana. 😀

Meillähän oli vauvan kanssa tosi helppoa ensimmäiset kolme ja puoli kuukautta, mutta reilu kuukausi sitten tietyt asiat alkoivat muuttua hiukan haastavammaksi. Samaan aikaan kun vauvasta tuli aktiivisempi ja hän oppi erilaisia taitoja, muuttuivat yöt meillä aika karseiksi. Silja ei malta nykyään keskittyä päivisin syömään, kun ympärillä on niin paljon kaikkea jännää katseltavaa, joten hän tankkaa öisin ja haluaa muutenkin viettää yöllä aikaa rinnalla lähes jatkuvasti. Ja jos hän sattuukin nukkumaan, herää hän kuitenkin ainakin tunnin välein tai vähintäänkin itkee ja huutelee unissaan. Viimeisimpänä levottomuutta öihin aiheuttavana ilmiönä ovat painajaiset, joista Silja ei tunnu pääsevän yli kuin pitkällisen lohduttamisen ja sylissä heijaamisen jälkeen. Meillä nukutaan siis tällä hetkellä erittäin pätkissä ja huonosti.

Tavallaan tämä vaihe on se, jota olen koko ajan jollakin tasolla odottanut alkavaksi, sillä olin vielä itse lapsettomana ajatellutkin vauva-arjen olevan juuri tällaista valvomista ja väsynyttä koomailua. Silloin kun Silja vielä nukkui melkein kellon ympäri heräten siinä välissä vain pari kertaa syömään, ajattelin aina ettei näin mahtava meininki voi jatkua ja muistutin itseäni nauttimaan joka hetkestä. Vaikka nämä ”nelikuisen hulinat” ovat rankkaa aikaa, yritän kuitenkin olla kiitollinen siitä, että sain nukkua ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa, eikä minulla ole taakkana kuukausien aiempia univelkoja. Tavallaan olen myös tyytyväinen siitä, että tiedän nyt mitä elämä vauvan kanssa voi olla vaaleanpunaisen kuplan ulkopuolella. Ja olenhan minä myös toki ylpeä itsestäni ja miehestäni ja siitä, että olemme jaksaneet näinkin hyvin ja pysyneet kasassa muutamien tuntien yöunilla.

Yleisesti voisin todeta Siljasta, että hän on kaikin puolin loistava tyyppi. Jännä sekoitus minun harkitsevan oloista tarkkaavaisuutta sekä miehen vilkkaampaa ja vaihtelunhaluisempaa olemusta. Vaikka väsymys painaa usein, on mahtavaa seurata hänen kehittymistään ja tehdä hänen kanssaan uusia asioita yhdessä. Helsingin reissumme oli ensimmäinen yhteinen minilomamme ja se meni hänen kanssaan muuten aivan moitteettomasti, mutta yö toki pyörittiin hotellin lakanoissa unettomina ja turhautuneina. Kiasmassa käynnin aikana hän nukkui tyytyväisenä ja soi näin vanhemmilleen rauhan taiteen tuijotteluun.

Päivät sujuvat katkonaisista öistä huolimatta nykyään helpommin kuin Siljan ollessa vastasyntynyt, sillä olemme miehen kanssa oppinet uudenlaisen tehokkaamman elämäntyylin, emmekä enää kuluta aikaamme pelkkään haahuilemiseen tai vaikkapa ylenmääräiseen somettamiseen. Silja nukkuu hyvin päiväunia, joten silloin saan nukuttua hiukan itsekin, sekä tehtyä kotitöitä tai vaikka kirjoitettua blogia.

Kaikki makea maistuu minulle tällä hetkellä aivan liian hyvin, sillä herkut ovat helppo ja nopea tapa nostaa hetkeksi energiatasoja ja piristää pitkältä tuntuvaa päivää. Ennen yksi rivi suklaata oli minulle riittävä määrä, mutta nyt riittää hyvällä tuurilla puoli levyä. Makeaa pitää myös saada monta kertaa päivässä ja sitä useammin mitä väsyneempi olen. Olen miettinyt varovasti itsekseni, että kunhan nämä Siljan hulinat ovat ohitse tai edes hiukan helpottuneet, voisin alkaa kiinnittää huomiota syömisiini ja alkaa vähentää päivittäin syömääni herkkujen määrää.

Herkkujen ohella olen piristänyt itseäni pimeänä aikana virtuaalisella shoppailulla. En ole vielä päätynyt ostamaan mitään, mutta kaikki överihintainen ihonhoito kiehtoo juuri nyt kovasti, kun ihmettelen aamuisin peilistä näkyviä tummia silmänalusia ja kelmeää ihonsävyä. En kirjoita toivelistallani olevista tuotteista nyt enempää, sillä tarkoituksenani on tehdä aiheesta ihan oma postauksensa. Helsingistä ostin yhden asian, joka ei ihme kyllä ollut kosmetiikkaa.

Lumin klassikkolaukku Eco Supermarket Bag X-Large maksoi maltaita, mutta ostin sen itselleni palkinnoksi muutamasta suuremmasta saavutuksesta. Tämä on tähän mennessä ensimmäinen ja ainoa design-laukkuni. Kerkesin jo hiukan harmitella miksi menin hankkimaan näin suuren laukun, mutta tila onkin osoittautunut erittäin käteväksi, koska tänne mahtuu myös Siljan tavaroita, joten pystyn tarvittaessa korvaamaan tällä erillisen hoitolaukun raahaamisen. Kerkesin haaveilemaan tästä laukusta ainakin kuusi vuotta, ja nyt se on minun. ❤

Olemme käyneet Siljan kanssa jo ihan alusta asti kerhoissa, joten olen tutustunut uudella kotiseudullani toisiin esikoisten äiteihin. Meille on muodostunut kuuden äidin porukka, joiden kanssa tapaamme kerran viikossa myös ohjattujen kerhojen ulkopuolella. En olisi osannut vuosi sitten kuvitella, että hakeudun joskus vapaaehtoisesti tällaisen uuden harrastuksen pariin tai että etsisin aikuisiällä uusia ystäviä, mutta kyllä vain näistä torstaikahvitteluista on tullut minulle tärkeä osa elämää. Kotiäitiys ylipäätään on tällä hetkellä väsyttävää, mutta edelleen kuitenkin parasta mitä tiedän.

Mitä teille kuuluu? Joko syksy väsyttää, vai onko teillä jakaa hyviä vinkkejä pirteänä pysymiseen?