Vauvavuoden jälkeen

Vauvavuoden jälkeen

Olin ajatellut, etten kirjoittaisi mitään erityisempää postausta vauvavuodesta ja sen päättymisestä, koska minulla ei ole ollut viime viikkoina paljoakaan aikaa ajatella miltä jokin asia tuntuu tai muutenkaan jäsennellä ajatuksiani. Olen ollut koko loppukevään ja alkukesän jatkuvasti menossa joko koko perheen voimin tai kahdestaan Siljan kanssa. Meinasin kirjoittaa vauvan kanssa, mutta tyttäreni tosiaan täytti kesäkuun lopussa vuoden, mikä kai tarkoittaa vauvavuoden virallisesti päättyneen. Halusin kuitenkin itsekkäistä syistä näpytellä joitain ajatuksia tänne, koska minusta on varmasti hauskaa lukea näitä myöhemmin ja on näistä tajunnanvirtapostauksista jokunen lukijakin tykännyt.

Vauvavuodesta puhutaan paljon ja minulle on jäänyt mediasta siitä mieleen lähinnä kauhukertomukset. Puhutaan paljon siitä miten raskas vauvavuosi on ja miten pariskunnat päätyvät sen aikana tai viimeistään sen jälkimainingeissa eroamaan. Muistan itsekin pelänneeni ja kauhistelleeni vauvavuotta aivan kamalasti ennen kuin sain oman vauvan. Muistan sanoneeni monta kertaa ihmisille, että itsellänihän ei ole lapsia, mutta kyllä varmasti lapsen kanssa kotona oleminen on raskainta työtä mitä voi kuvitella. Omalla kohdallani en voikaan allekirjoittaa tätä, sillä kuten olen aiemminkin todennut, oli vauvavuosi itselleni elämäni paras vuosi. Siitä olen pitkälti kiitollinen hyväntuuliselle vauvalle sekä isovanhemmille, jotka olivat aina valmiina auttamaan. Niin ja tietenkin aviomiehelleni, joka on ollut paikalla ja läsnä ensimmäisistä neuvolakäynneistä nykyhetkeen ja ollut jopa parempi isä kuin olisin osannut ikinä toivoa.

Päädyin olemaan äiti, joka ottaa monet asiat melko rennosti, eli kärjistetysti voisi sanoa että äiti, joka menee monessa asiassa sieltä missä aita on matalimmillaan. Olen esimerkiksi syöttänyt surutta vauvalle kaupan soseita, koska en ole ihan puhtaasta mukavuudenhalusta johtuen tehnyt soseita alkuinnostuksen jälkeen itse. Olen käyttänyt kokkaamiseen kuluneen ajan ennemmin lepäämiseen ja johonkin itselleni mieluisampaan tekemiseen. Sormiruokailtu meillä on toki välillä, mutta useimmiten olen kokenut sen liian hankalaksi. Vauvani on kasvanut tasaisesti sopusuhtaiseksi taaperoksi ja nyt hän syö jo hienosti itse kotona tehtyjä ruokia, vaikka niillä kaupan soseilla elikin pitkään.

Mukavuudenhalun vastapainoksi on tietenkin myös niitä asioita, joiden kohdalla en ole valmis tinkimään yhtään ja joissa mennään työläimmän kautta. Nämä ovat kasvatukseen sekä henkisiin ja hengellisiin asioihin liittyviä juttuja, jotka tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi tyttäreni kasvaessa.

Olen ennenkin todennut blogissa, että aiempi arkeni ja elämäni opiskeluineen, työssäkäynteineen, palavereineen ja sosiaalisine velvoitteineen on ollut minulle paljon rankempaa kuin kotona vauvan kanssa oleminen. Tämän asian tajuamisesta tulee todella ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta koen olevani iloinen ja etuoikeutettu, kun saan nauttia niin paljon kotiäitiydestä. Toisaalta on lähes masentavaa tajuta, että pikkulapsiaika kuluu nopeasti kuin silmänräpäys ja sen jälkeen en enää saa tätä aikaa koskaan takaisin.

Vauvavuoden loppuminen sai minut heräämään aiempaakin konkreettisemmin siihen, miten älyttömän nopeasti aika todella menee. Tyttärestäni on kasvanut niin loistava ja kiehtova tyyppi, että haluan keskittyä häneen vielä ehkä hiukan enemmän ja luopua siksi joistain aikaani paljon syövistä asioista. Blogi saattaa tämän päätöksen johdosta jäädä määrittelemättömälle kesälomalle tai ainakin postaustahti saattaa hidastua. Aion myös jatkaa kotitöiden laiminlyömistä, sillä ketä kiinnostaa, jos meillä on eteisen peilissä sormenjälkiä?

Tyttärelläni on jo pari kuukautta ollut menossa todella nopean kehittymisen vaihe ja hän on sen seurauksena alkanut kaivata entistäkin enemmän läheisyyttä ja hellyyttä. Haluan siis keskittyä tämän hetken häneen täysillä. Samalla olen kuitenkin alkanut kaivata enemmän sellaisia omia hengähdyshetkiä, että olen konkreettisesti jossakin muualla kuin kotona äidin roolissa. Siksi haluan erityisesti nyt kesällä käyttää esimerkiksi koneella istumiseen käyttämäni ajan tekemällä jotakin omaa kodin ulkopuolella.

Meillä syödään edelleen öisin ja tyttö nukkuu puolet yöstä meidän välissä. Yösyömisestä olisi neuvolantädin mukaan ollut hyvä päästä eroon 1-vuotispäivään mennessä, mutta me olemme siirtäneet vieroitusta koko ajan eteenpäin. Meillä onkin lähiviikkoina tiedossa unikoulua ja jossain vaiheessa myös imetyksen lopettelua – molemmat asioita, jotka vaativat itseltäni todella paljon henkisiä voimavaroja.

Vauvavuosi oli itselleni leppoisan ja terveen vauvan sekä saamani mahtavan tuen ansiosta yllättävän helppo, mutta uskonkin haasteiden olevan vasta edessäpäin. Olen jo tunnistanut itsessäni pientä järkytystä siitä, miten vahva tahto lapsellani on ja miten paljon hän voikaan pahoittaa mielensä vaikkapa suusta väkisin takavarikoidun paperinpalan menettämisestä. Valvominen ja kaurapuuron peseminen seinästä ovat vielä aika yksinkertaisia asioita, mutta miten vaikkapa oikean ja väärän opettaminen lapselle? Yritin jossain vaiheessa lukea opuksia liittyen lapsen arvokasvatukseen ja persoonallisuuden tukemiseen, mutta siitä ei tullut mitään. Taisin joka kerta joko nukahtaa tai ärsyyntyä liikaa omasta vajavaisuudestani. Minusta ei siis tullut vauvavuoden aikana superäitiä, vaikka aika hyvin pärjäsinkin.

Minulla on luonnoksissa joitain postauksia odottelemassa, mutta blogini ei tosiaan tule ainakaan hetkeen päivittymään tavalliseen tahtiin. Kannustan kaikkia muitakin sulkemaan hetkeksi läppärit ja kännykät ja nauttimaan kesästä ulkona!

Elääkö joku nyt vauvavuotta ja/tai arkea taaperon kanssa? Kuulisin mielelläni kommenteissa, jos teille heräsi tästä ajatuksia!

Kun pää ei kestä dieettiä

Kun pää ei kestä dieettiä

Kesäkuu on täällä, iloista kesää siis kaikille! Oma kesäfiilikseni katosi jonnekin ilmojen viilennyttyä ja sain samaan rytäkkään ärhäkän flunssan, joten viime viikolla ilmestyi tavallisesta poiketen vain yksi postaus. Viikonloppuna kävin tapaamassa ystävää, minkä jäljiltä olo ja mieliala alkavat olla taas noususuuntaisia, joten enköhän pääse takaisin entiseen postaustahtiin. Maanantain ratoksi olisi luvassa astetta raskaampi lukukokemus, mutta eikös pieni ahdinko kuulukin alkuviikkoon?

Päätin suunnilleen pari kuukautta sitten aloittaa pitkästä aikaa dieetin. Idea siihen syntyi monen asian yhteisvaikutuksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että huomasin useimpien housujeni kiristävän ikävästi vyötärön kohdalta. Halusin päästä eroon muutamasta kilosta ja samalla tehdä pientä elämäntaparemonttia. Oli selvää itsepetosta edes kuvitella, että pystyisin pieneen elämäntaparemonttiin, kyseessä kun on aina kaikki tai ei mitään, kun aloitan jotakin. Tiedätte varmasti tämän mustavalkoisen ihmistyypin. Sukelsin siis tyypilliseen tapaani täysillä kierroksilla hiilihydraattien laskennan, induktion ja keinomakeuttajien maailmaan ja tänään kerron teille miksi dieettini epäonnistui jo kahden viikon jälkeen ja miltä tuntuu, kun pää ei yksinkertaisesti kestä dieettiä.

Kerrottakoon aluksi, että olen normaalipainoinen, enkä ole koskaan lihonut helposti. Ruokaan liittyvät asiat eivät silti ole olleet minulle täysin ongelmattomia ja sairastuinkin ala-asteikäisenä syömishäiriöön reaktiona asioihin, joita en pystynyt muuten vastaanottamaan saati käsittelemään. Kärsin syömishäiriöiden parista eri muodosta aina varhaisaikuisuuteen asti, mutta tänä päivänä pidän vartaloani hyvänä ja suhteeni ruokaan on ainakin omalla mittapuullani melko normaali. Pidän itseäni siinä suhteessa todella onnekkaana, että vaikka sairastin syömishäiriötä useita vuosia, ei minulle jäänyt siitä kummituksia varjostamaan loppuelämääni, kuten ilmeisesti monille saattaa käydä. Minun on ollut helppoa olla ajattelematta ruokaa tai syömistä liikaa, koska olen voinut aina syödä lähes mitä tahansa ilman allergioita tai huolta ylipainosta. Sairastuttuani raskausdiabetekseen minua pikkuisen ahdisti, koska tiesin toisten ihmisten tarkkailevan syömisiäni. Silloin jännitin, että miten pääni reagoi tähän ja alanko oireilla jotenkin epäterveesti, mutta onneksi en alkanut. Myönnän silti nauttineeni suuresti, kun painoni raskauden jälkeen putosi miltei 20 kiloa ja pääsin eroon myös raskausdiabeteksesta.

Olen aina syönyt todella paljon makeaa, mutta kotiäitinä sokerihulluuteni on saanut aivan uudet mittasuhteet. Kotona on helppoa heittää suuhun jotakin makeaa, koska sitä on meillä aina saatavilla. Sokeri piristää minua, kun olen väsynyt tai allapäin. Saan päänsärkyä ja olen hermostunut viimeistään illalla, jos en ole saanut koko päivänä sokeria. Tästä havainnosta suivaantuneena aloin haaveilla elämäntaparemontista. Vielä kun tajusin joutuvani ostamaan kasapäin uusia vaatteita vanhojen pieneksi käyneiden tilalle, alkoi idea dieetistä hahmottua.

Valitsin muodikkaan vähähiilihydraattisen dieetin, koska muistin saaneeni sen avulla joskus nopeasti painoni putoamaan. Halusin sen avulla päästä myös eroon sokeririippuvuudestani ja lopulta se tuntui suorastaan ainoalta oikealta vaihtoehdolta minulle. Samalla se olisi minulle myös ehkäpä haastavin mahdollinen ruokavaliomuutos, sillä rakastan hiilihydraatteja ja kaikki suosikkiruokani ovat oikeita hiilihydraattipommeja. Psyykkasin itseäni pari päivää, hävitin kotoa karkkijemmani ja aloitin dieetin. Se tuntui alkuinnostuksessa pari päivää lähes hauskalta, kolmannen päivän jälkeen siedettävältä ja viikon jälkeen mentiin jo jossain puisevan ja ahdistavan välimaastossa.

Tajusin nopeasti ikävöiväni makeaa ja kokevani puhdasta surua siitä, että en voinut kruunata iltapäivän kahvihetkeäni suklaalla tai kauhoa illalla miehen kanssa jäätelöä tv:n ääressä. Sitä en kuitenkaan huomannut itse, että aloin jo viikon dieetin jälkeen olla jatkuvasti ärtyinen, kireä ja todella rasittava ihminen. Vähän kuin olisin ollut poikkeuksellisten hankalien PMS-oireiden riivaamana. Tästä huomautti vienosti aviomieheni, joka esitti toiveen, että jospa siirtyisin taas tavallisiin ruokailutottumuksiini. Kuittasin ehdotuksen ärtyneesti miehen omaksi oikkuiluksi, enkä missään nimessä suostunut keskeyttämään dieettiäni, olinhan ihan varmasti jo laihtunutkin hiukan.

Kun Rodoksen matkamme lähestyi ja mies eräänä päivänä tajusi, että aikoisin olla lomamatkallammekin dieetillä, nousi hänen äänensä lähes falsettiin järkytyksestä. Aloin itsekin olla jo hiukan epäilevällä kannalla, mutta palautin nopeasti mieleeni ne kaapissa roikkuvat liian pienet farkut ja puraisin olkiani kohautellen tomaattia. Aloin kuitenkin pian itsekin huomata poikkeuksellisen äreän auran ympärilläni ja harmistuin siitä erityisesti vauvan vuoksi, sillä tiesin hänen aistivan meistä helposti kireyden ja eripuran.

Rodokselle päästyämme olin yllättäen kyllä jo itsekin kypsä lopettamaan dieetin. Päätin lopettaa hiilihydraattien kyttäämisen perustellen sen itselleni monin eri tavoin, ja asia oli sillä taputeltu. Minut kuitenkin yllätti se voimakas reaktio, joka mielessäni tapahtui sillä hetkellä, kun kahden viikon jälkeen söin ensimmäistä kertaa hiilihydraattipitoista ruokaa. Jouduin poistumaan pöydästä ja menemään vessaan pillittämään, sillä ilmeisesti kaksi viikkoa päätäni kiristänyt vanne päätti toteuttaa erorituaalin näyttävästi ja vielä tuikata minua viime hetkellä aivojeni tunnekeskukseen. Tämän omituisen puuskan jälkeen oloni oli raskaan ateriankin jälijltä kevyt.

Vaikka kahden viikon vähähiilarinen oli klassinen esimerkki epäonnistuneesta dieetistä ja saavutukseni olivat lähinnä rahanmeno ja parin viikon masentuminen ja ärtymys, tiedän myös aloittavani jälleen jonain päivänä uuden dieetin. Tämä ei ole asia josta pitäisi huolestua, vaan kyse on kohdallani lähinnä hurahtamisesta trendikkäisiin asioihin tuhansien muiden ihmisten tavoin. Tässä kohtaa moni tuttavani usein sanoo minulle, että miksi aloitan dieettejä, miksi en vain opettele pärjäämään vähemmällä sokerilla arjessa. Tässä onkin asian ydin, kun en vain ole sellainen ihminen, joka siihen aivan helposti pystyisi. Tulen varmasti tahimaan asian kanssa lopun ikääni, siinä missä joku toinen kipuilee lottokuponkien tai tupakan kanssa. Syömiseen liittyvät asiat ovat hankalia, koska ihminen ei voi lopettaa syömistä kokonaan, kuten vaikka päihteet tai pelaamisen.

Olen Rodoksen pillitysepisodin jälkeen jatkanut elämääni onnellisena sokeririippuvaisena ja elänyt aivan pellossa karkkipussieni kanssa. Ne liian pienet farkut eivät edelleenkään mahdu jalkaani, mutta onneksi löysin Rodokselta kympillä kokoa suuremmat farkut, jotka mahtuvat minulle loistavasti.

Onko teillä tapana kokeilla erilaisia dieettejä? Miten oma päänne kestää niitä?

Menneisyysmatkailua

Menneisyysmatkailua

Yksi suosikkibloggaajistani, Keyword: Love -blogin Jonna, julkaisi helmikuussa hurmaavan postauksen, jossa hän jakoi lukijoidensa kanssa vanhoja kuvia ja muisteli menneitä reissujaan. Postauksen luettuani halusin ehdottomasti itsekin tehdä samanlaisen ja nyt paria kuukautta myöhemmin sain vihdoin aikaan toteuttaa sen. Minusta oli erityisen hauskaa matkailla menneeseen nyt, sillä olen lähdössä vihdoin, yli vuoden tauon jälkeen, taas matkalle. Minulla ei ole kovin vanhoja kuvia tallessa ainakaan itselläni, mutta eiköhän näistäkin saada nostalgiaa pintaan.

Playa Del Carmen, Meksiko marraskuussa 2006. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2005 ja aloin sen jälkeen matkustaa paljon. Olen kuvassa 20-vuotias. Meksikon matka oli ensimmäinen kaukomatka, jonne uskaltauduin lähtemään aikuisiällä kaverin kanssa. Matka oli melkoista kohellusta, ja minä varmasti todella rasittava matkakumppani. Tein ystävättäreni kanssa tuolla reissulla kaikki klassiset turistimokat ja päädyimme ajoittain jopa riitautumaan keskenämme, eli matkaa voisi pitää aikamoisena fiaskona. Se kuitenkin jätti minuun pysyvän kaukokaipuun, joka ei ole tänä päivänäkään lähtenyt minusta.

Jossakin päin Thaimaata helmikuussa 2007. Thaimaan reissuista minulla ei ole kovinkaan kummoisia muistoja, vaikka toki ne olivat jännittäviä, koska ne olivat edelleen ensimmäisiä kaukomatkojani sitten lapsuudessa äitini kanssa tehtyjen Israelin matkojen. Olin huoleton ja vastuuton bilettäjä, joka käytti näköjään erittäin rumaa paitaa. 😀

Egyptissä tammikuussa 2008. Tuo vuosi on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni kaoottisimmista vuosista. Voin henkisesti huonosti, olin levoton ja pakenin oloani jatkuvaan matkusteluun. Minulla oli tosiaan nuorempana mahdollisuus matkustaa, sillä pidin useampia välivuosia lukion jälkeen ja kävin hyväpalkkaisessa keikkatyössä, jossa sain pitkälti päättää itse aikatauluistani. Kävin kahden vuoden sisällä ainakin Espanjassa, kaksi kertaa Thaimassa, Meksikossa ja kaksi kertaa Egyptissä. Saatoin lähteä uudelle matkalle toiselle puolelle maapalloa vietettyäni kuukauden reissun jälkeen kotona vain viikon. Suunnittelin tuolloin muunmuassa lähteväni reppureissaamaan halki Etelä-Amerikan, mutta reissu jäi onneksi toteutumatta. Tuskin nimittäin olisin koskaan palannut siltä matkalta kotiin.

Vuoden 2008 jälkeen meni joitain vuosia niin, että matkustin vain Euroopassa. Tässä välissä hypätäänkin useita vuosia ajassa eteenpäin.

Rooma, Italia elokuussa 2015. Järisyttävän rakastuneena Roomassa. Olin alkanut seurustella nykyisen mieheni kanssa vain paria kuukautta aiemmin, kun päätimme lähteä yhdessä reissuun. Muistan kaiken olleen hyvin jännittävää, sillä matka oli ensimmäinen yhteinen lomamatkamme. Löysimme itsemme muunmuassa etsimästä kuumeisesti kihlasormuksia vajaan kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Emme löytäneet mieleisiä sormuksia, joten etsimme sellaiset käsiimme heti Suomeen päästyä. Vietimme muuten muutama viikko sitten kolmatta hääpäiväämme.

Gdansk, Puola huhtikuussa 2016. Rakastan tätä kuvaa, sillä elin tässä vaiheessa yhtä elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Olin mennyt naimisiin edellisenä päivänä ja lentänyt aamuyöllä häiden jälkeen Turusta Gdanskiin. Tämä oli pieni häämatkamme ennen varsinaista häämatkaamme, Amerikan road tripia. Muistan olleeni kuvaushetkellä niin väsynyt, että tunsin oloni lähes humalaiseksi. Palelin myös aivan valtavasti, sillä mieheni halusi istua ulkona, vaikka oli kylmä sää. Muistan olleeni epäuskoisen ihastuksen vallassa: minä menin oikeasti naimisiin, olen nyt rouva ja tuo vastapäätä istuva ihminen on minun!

Grand Canyon, Arizona, Yhdysvallat elokuussa 2016. Varsinainen häämatkamme alkoi Kaliforniasta Los Angelesista ja päättyi Floridaan. Ajoimme 8800 kilometriä vajaassa kuukaudessa ja pysähdyimme muunmuassa Grand Canyonille. Matka oli elämäni paras, vaikkakin myös kiivaasta ajotahdista johtuen hyvin rankka kokemus. Muistan olleeni puolet matkasta epätodellisen riemun vallassa, sillä pääsin toteuttamaan yhden suurista unelmistani.

Albuquerque, New Mexico, Yhdysvallat elokuussa 2016. Ette ehkä usko, jos kerron, että koko idea Amerikan road tripista lähti Breaking Bad-sarjasta! Jompikumpi meistä lausahti sarjaa tuijottaessamme, että tuolla Albuquerquessa olisi joskus kivaa käydä. Mies innostui välittömästi ajatuksesta ja alkoi selvitellä ajoreittiä, joka yhdistäisi meitä kiinnostavia kohteita Yhdysvalloissa. Yksi matkamme kohokohtia oli ehdottomasti Breaking Bad-sarjan maisemissa pyörähtäminen. Olen kirjoittanut tästä aikoinaan aivan oman postauksensa. Kuvassa olemme päähenkilö Walter Whiten talon edessä.

Wien, Itävalta toukokuussa 2017. Wienin matka oli syntymä -ja hääpäivälahja mieheltäni. Wienissä piti olla mieheni ystävän mukaan toukokuussa kevät kauneimmillaan, mutta kuten kuvasta näkyy, siellä olikin todella kylmä ja suorastaan hyinen ilma. Tuolloin huumorintajumme oli koetuksella, mutta jälkeenpäin olemme nauraneet odotusten ja todellisuuden ristiriidalle useasti.

San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat elokuussa 2017. Ihastuimme Yhdysvaltoihin vuonna 2016 niin, että halusimme palata sinne myös seuraavana vuonna. San Francisco oli minulle hyvin pysäyttävä kokemus, josta kirjoittelin enemmän täällä. Yhdysvaltojen reissupostaukseni ovat mielestäni ehkäpä blogini parasta antia, joten minulla on tarkoituksena kerätä ne kaikki omalle sivulleen jonain päivänä.

Dubai, Arabiemiraatit maaliskuussa 2018. Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että laitan tämän kuvan joskus blogiini! Olen kuvassa noin kuudennella kuulla raskaana ja päässyt juuri kokemaan raskauden epämiellyttävämpiä puolia. Oloni oli tuolloin erittäin tukala ja minuun sattui koko ajan. Lämmin ilmasto pahensi turvotusta ja kipuja. Itse matka oli kyllä ihana, mutta fyysinen oloni jarrutti aika paljon menemisiämme. Aika kyllä kultaa muistot, sillä en olisi muistanut koko asiaa, ellen olisi törmännyt tähän valokuvaan.

Ensi kuun alussa lähdemme Kreikkaan Rodokselle. Se on ensimmäinen pakettimatkani sitten vuoden 2008. Vauvan kanssa ensimmäistä kertaa reissatessa olemme halunneet valita helpoimmat ratkaisut. Odotan jännityksellä miten kaikki tulee sujumaan ja miten mieheni ja minä pystymme sopeutumaan rauhallisempaan lomailuun, kun olemme tottuneet aiemmilla reissuilla liikkumaan paikasta toiseen. Mies haluaisi kovasti vuokrata auton Rodokselta, mutta minä jarruttelen…

Onko teille jäänyt jostakin matkasta erityisiä muistoja? Oletteko paikkauskollisia, vai valitsetteko mieluummin itsellenne ennestään vieraita matkakohteita?

Yhdeksän kuukautta vauvan kanssa

Yhdeksän kuukautta vauvan kanssa

Aloitin Siljan syntymän jälkeen monta postausta, joissa kirjoitin vauva-arjesta ja ihmettelin milloin mitäkin uutta asiaa ja ilmiötä. Ne jäivät kuitenkin yksi toisensa jälkeen julkaisematta, mistä olen ollut jälkeenpäin suorastaan huojentunut, sillä hormonihuuruissa kirjoittelin aika henkilökohtaisiakin juttuja. Liian henkilökohtaisia tänne blogiin, sillä ne koskivat itseni lisäksi myös toisia ihmisiä ja olivat välillä aika kipakkaankin sävyyn näpyteltyjä. Nyt haluan palata joihinkin aiheisiin hieman selväpäisempänä, kun pahimmat huurut ovat laskeneet.

Synnytyksestäni tuli vajaa pari viikkoa sitten kuluneeksi yhdeksän kuukautta, eli olen tuntenut tyttäreni nyt yhtä kauan kuin odotin häntä. Synnytyksestä minun on edelleen vaikeaa keksiä mitään miellyttävää sanottavaa, sillä en ole koskaan kokenut yhtä suurta epätoivoa ja minusta oli vain hirveää kärsiä 30 tuntia kipuja pystymättä nukkumaan tai ajattelemaan mitään muuta kuin että jotakin on varmasti vialla. En pystynyt ajattelemaan ihanaa palkintoa, kuten minua kehoitettiin tekemään, vaan olin vain hämmentynyt ja järkyttynyt kaikesta. Jälkitarkastuksen lääkäri sanoi minulle aikoinaan, että raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen kestää yhtä kauan kuin itse raskausaika, ja se jännää kyllä tuntuu pitävän ainakin omalla kohdallani paikkansa.

Huomasin yhdeksän kuukauden maagisen rajan olleen minulle etappi niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Olen ollut todella kiinni Siljassa koko vauva-ajan, ja aloin ylipäätään käydä missään pidemmällä kuin lähikaupassa vasta Siljan täytettyä kahdeksan kuukautta. Siljan täytettyä yhdeksän kuukautta huomasin, että kaipaan nyt jo selvästi enemmän omiakin juttuja vauva-arjen ohelle. Aiemmin minulle riitti se, että sain aamulla nukkua pari tuntia pidempään, että pääsin yksin saunaan tai että vietin pari tuntia itsekseni läheisessä ostoskeskuksessa. Nyt tuntuu hyvältä viettää toisinaan vaikka koko päivä poissa kotoa ja käydä välillä töissä.

Kroppa alkaa myös tuntua omalta, vaikka se ei olekaan samanlainen kuin ennen raskautta. Vaaka näyttää samaa lukemaa kuin ennen raskaaksi tulemista, mutta näen peilistä erilaisen kuvajaisen, enkä mahdu läheskään kaikkiin entisiin vaatteisiini. Hyväksyn asian täysin, mutta kaipaan liikkuvuutta ja voimaa kroppaani. Olen alkanut tuntea vetoa lenkkipoluille ja yrittänyt yli vuoden tauon jälkeen hiukan hölkätäkin.

Aika on mennyt todella nopeasti, mutta samalla tuntuu, kuin yhdeksään kuukauteen olisi mahtunut monia eri aikakausia. On ollut tunnetasolla todella iso juttu opetella äidiksi, aivan kuin olisin ollut kentällä, jossa minua kohti ammutaan erilaisia tunnenuolia silloin kun vähiten osaan niitä odottaa. Viimeisistä neljästä kuukaudesta olen nauttinut valtavasti, mutta ensimmäisten kuukausien haparointi ja epävarmuus oli rankkaa. En ollut epävarma suhteessa vauvaan, vaan lähinnä toisiin ihmisiin. Minun oli löydettävä tavallaan uudestaan paikkani ystäväpiirissä, yhteiskunnassa ja jopa perheessäni. Olin ollut koko aikuisikäni se ihminen, joka kertoi epäsuosittuna mielipiteenään, ettei halua koskaan lapsia. Nyt olinkin yht’äkkiä nainen, joka ei halua irrottaa hetkeksikään vauvastaan ja joka saattoi tuon tuosta itkeskellä sitä, miten tuo minikokoinen ihminen saattoi olla niin täydellinen.

Olisin halunnut vauvan syntymän jälkeen pysyä monta viikkoa kotona vain kolmestaan – vauva, minä ja mies. Koin ihan hirveää painetta kaikista vauvasta kiinnostuneista ihmisistä ja olisin halunnut paeta paikalta vauvan kanssa aina kun joku halusi tulla kylään. En osaa enkä edes halua kuvailla kaikkea mitä ihmisten kohtaaminen herätti mielessäni heti synnytyksen jälkeen, mutta pakokauhu on ehkä paras sana kuvailemaan sitä tunnetta. Tuohon aikaan minua pelotti kovasti sairastuminen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarkkailin itseäni jatkuvasti. Luulin myös sekoavani aivan totaalisesti, sillä saatoin itkeä televisio-ohjelman piirretyn ankkalapsen pudotettua jäätelöpallonsa maahan. Opin myöhemmin tuon olevan aivan tavallista. Jälkeenpäin olen pohtinut jopa erittäin yllättyneenä, että en tainnut koskaan saada baby bluesia, vaikka olin lähes varma, että minä jos joku sen saisi.

Olen ollut ja olen edelleen valtavan onnekas, sillä Siljalla ei ole ollut allergioita tai sairastelukierrettä. Minulla on myös mies, joka osallistuu tyttäremme hoitoon niin paljon kuin mahdollista. Hän on mielellään Siljan kanssa ja pärjää aivan siinä missä minäkin. Mieheni on jopa rohkeampi ja selviää paremmin joissain tilateissa, esimerkiksi silloin kun Silja on kipeä. Mies pysyy rauhallisempana kaikissa tilanteissa ja jaksaa myös aina leikkiä ja keksiä uusia virikkeitä. Meillä tiimityö on sujunut ylipäätään todella hyvin. Tähän on ehkä auttanut se, että tutustuimme aikoinaan töissä ja olemme tehneet vuosia yhdessä töitä melko kiperissäkin tilanteissa.

Yhdeksän kuukauden etappiin on kuulunut kohdallani kaipaus omiin harrastuksiin, liikunnan lisääminen ja vauvan muille hoitoon jättämisen helpottuminen. Olen myös tosiaan käynyt silloin tällöin töissä. Olemme pyöritelleet miehen kanssa välillä ajatusta unikoulusta, koska meillä heräilyt ja yösyötöt eivät todellakaan ole vähentyneet yhtään, päinvastoin. Siljalla kuuluisat nelikuisen hulinat alkoivat 3,5 kuukauden iässä ja kestivät kuukauden sijasta noin neljä kuukautta. Hetken rauhallisemman vaiheen jälkeen meillä saatettiin taas syödä kymmenenkin kertaa yössä. En kuitenkaan ole vielä valmis laittamaan Siljaa omaan huoneeseen ja lopettamaan yösyöttöjä, joten meillä varmaan heräillään öisin tunnin välein vielä pitkään.

Minua surettaa se miten nopeasti äitiysloma ja vanhempainvapaa kuluivat ja miten nopeasti vauvani kasvaa. Olen hoitovapaalla ainakin koko tämän vuoden, mutta sekin aika tuntuu silmänräpäykseltä. Kirjoitin jo aiemmin blogissa, miten työelämän oravanpyörän ulkopuolella oleminen on saanut minut tuntemaan oloni vapautuneeksi ja onnelliseksi – vapaaksi, ja tämä olo on kuukausien myötä vain vahvistunut. Tuntuu että olen ensimmäistä kertaa elämässäni havainnut vuodenaikojen vaihtelun ja kokenut miltä erilaiset säätilat tuntuvat. Olen kerinnyt nauttimaan arjen pienistä asioista ja päässyt tapaamaan perheenjäseniäni. Olen päässyt näkemään negatiivisuuden sijasta ihmisissä ja asioissa iloa. Ennenkaikkea olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin, vaikka luulin tuntevani itseni jo lähes täysin aikoinaan käymäni vuosia kestäneen terapian ansiosta.

Yksi suurimpia asioita, joita olen saavuttanut itseni kanssa tänä aikana, on itseluottamuksen ja itseni arvostamisen lisääntyminen. Kun olen saanut etäisyyttä työelämän ja muiden ihmisten minulle asettamiin vaatimuksiin ja toiveisiin, olen tajunnut olevani juuri näin hyvä. En häpeä enää oikeastaan mitään kivikkoisessa menneisyydessäni. Tämä on mielestäni tärkeää, jotta pystyn välittämään tämän eteenpäin ja opettamaan tytärtäni arvostamaan ja rakastamaan itseään. Minut on kasvatettu pysymään taustalla huomaamattomana ja hieman väärällä tavalla nöyränä, enkä halua jatkaa tällaista perintöä eteenpäin.

En halua kuulostaa siltä, että edelleenkään pitäisin äitiyttä ainoana tienä onneen ja johonkin autuaaseen olotilaan, mutta minulle tämä on ollut hyvää aikaa. En voi lakata ihmettelemästä sitä, miten hyvää minulle on tehnyt pysähtyä elämän perusasioiden äärelle ja keskittyä arkeen, joka välillä melko puuduttavinekin toistoineen, jatkuvasta univajeesta hajanaisena ja välillä kaikki paikat puurosta tahmeana, soljuu eteenpäin tasaisen varmasti pienen ihmisen kanssa maailmaa ihmetellen. Olen paljosta kiitollinen.

Aurinkoista sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa! ❤

Pitkä viikko

Pitkä viikko

Omalla mittapuullani mahtavasti alkanut blogivuosi meinasi karahtaa kiville jo helmikuun alussa, kun arki yllätti ja pisti suunnitelmat ja ajankäytön uusiksi. Olen saanut päivitettyä blogia viime aikoina useammin, koska olen kuvannut ja kirjoittanut järjestelmällisesti ja ”varannut” itselleni blogiaikaa perheemme yhteisestä kalenterista. Toki myös inspiraatiolla on ollut osansa asiassa. Tällä viikolla me kaikki kolme tulimme kipeäksi, joten blogi oli viimeisenä mielessä.

Harvemmin olen jakanut kanssanne sairauskertomuksia, mutta tässä kokemuksessa oli jotakin pysäyttävää, sillä olimme ensimmäistä kertaa miehen kanssa molemmat sairaana niin, että meillä oli samaan aikaan tytär huolehdittavana. Varmaan ihan peruskauraa monille lapsiperheille, mutta meille tämä oli ensimmäinen kerta, ja tunsimme itsemme täysin avuttomiksi vauvan kanssa.

Ensin mies sairastui. Maanantain ja tiistain välisenä yönä iski huono olo, joka oli aamuun mennessä vienyt kaikki voimat ja kasvoilta värin. Mies makasi koko päivän sängyssä poistumatta kertaakaan makuuhuoneesta muualle kuin tietenkin vessaan. Rajua vatsatautia kesti kolme kokonaista päivää.

Miehen ollessa karanteenissa yläkerrassa, yritin minä eliminoida bakteerit alakerrassa ja heiluin hullun lailla desinfiointiaineen kanssa hanskat käsissä. Pesin Siljan käsiä ja söin itse maitohappobakteereja kuin leipää. Aika turhia juttuja kaikki näin jälkiviisaana, mutta halusin tehdä kaikkeni ja olla jotenkin tilanteen herrana, että Silja säästyisi taudilta. Silja säästyikin vatsataudilta (hakkaan puuta vasaralla), mutta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä tunsin, että viikon puolikuntoisuuden jälkeen olin itsekin lopulta sairastunut kunnolla. Keskiviikkona makasimme molemmat miehen kanssa puolitajuttomina olohuoneen lattialla leikkimaton ääressä ja yritimme viihdyttää Siljaa, joka sinnitteli edelleen terveenä, mutta oli selvästi hämmentynyt vanhempien omituisesta käytöksestä. Laskimme minuutteja äitini saapumiseen, sillä äitini oli lupautunut uhmaamaan tauteja ja tulemaan Siljan hoitajaksi. Pelkästään tieto avun saapumisesta auttoi huimasti ja aloinkin tervehtyä huomattavasti nopeammin kuin mieheni.

Silja sairastui vasta torstaina pahemmin flunssaan. Flunssan lisäksi hänellä on tulollaan hampaita ja hän pitää taukoa kiinteistä ruoista ja suostuu elämään lähes pelkästään maidolla, joten olemme eläneet tämän viikon melkoisessa symbioosissa. (Imettäminen vatsataudissa, ei kiva!) Tulee lähes alkuajat mieleen, kun Silja oli aivan pieni ja lähes asui rinnalla.

Sen lisäksi, että sairastaminen lapsen kanssa on yllättänyt kauheudellaan, on myös nykyinen asumismuotomme tuonut mausteensa arkeen. Kerrostalossa asuessa ei tarvinnut juurikaan välittää lumentulosta. Nykyisessä kodissa olisi pitänyt tajuta, että lumi tulee jossain vaiheessa katolta alas, ja jos aiempia lumia ei ole luotu alta pois, saa lumivallin yli päästäkseen hakea melkeinpä tikkaat avuksi. Pieniä, mutta hämmentäviä asioita 15 vuotta kerrostaloissa asuneelle.

Kaiken tämän valituksen keskellä muistan edelleen olevani erittäin onnekas, koska minulla on mies, joka laittaa karanteeniin, vauva, jonka kanssa hikoilla yöt kylki kyljessä sekä koti, jonka pihalla kiivetä lumivallien yli. Onnekasta on tällä hetkellä myös se, miten pienistä asioista päivä tai koko viikko voi pelastua. Äitini ollessa meillä lapsenvahtina, saimme nukkua miehen kanssa kahtena aamuna todella pitkään. Totesimme lähes yhteen ääneen, miten tavalliselta moinen ylellisyys tuntui vielä vuosi sitten ja miten paljon elämä lopulta onkin muuttunut. Itse jaksan näiden kahden pitkään nukutun aamun turvin vielä pitkälle ensi viikkoon.

Minulle on siunaantunut edelleen paljon uusia ihonhoitotuotteita, kiitos niin omien tilausten, kuin yllätyksiä täynnä olevan miehenkin. En ole kerinnyt paneutua tuotteisiin sairastamisen vuoksi vielä yhtään, mutta blogimateriaalia ainakin olisi riittämiin, kunhan olisi vielä aikaa. En malta odottaa, että pääsen intoilemaan teille muunmuassa australialaisesta Edible Beautysta ja korealaisesta Whamisasta sekä monesta muusta kivasta merkistä! Blogiin olisi toivon mukaan ensi viikolla luvassa myös vihdoin hiukan lisää uudistuksia. En malta odottaa! Ottaisin myös mielelläni teiltä vastaan postaustoiveita. Mistä haluaisitte lukea lisää?

Miten teidän viikkonne sujui? Älkää saako ainakaan kukaan tätä vatsatautia, joka meillä oli!

EDIT. Todennäköisesti sairastimme noro-viruksen, tiesi joku sanoa.