Kokemukseni FitFarmin Superdieetti Simplestä – viikot 1-2

Kokemukseni FitFarmin Superdieetti Simplestä – viikot 1-2

Ryhdyin reilu pari viikkoa sitten ystäväni innoittamana FitFarmin Superdieetti Simplelle. Kyseessä on maksullinen kuusi viikkoa kestävä ravintovalmennus, jossa painonpudotus perustuu kokonaan ruokavalioon liikunnan ollessa vain toissijaisena ja vapaaehtoisena lisänä. Valmennus tapahtuu FitFarmin foorumilla ja suljetussa Facebook-ryhmässä, joihin saa tunnukset ostamalla valmennuksen. Valmennuksia on monia erilaisia, ja itselleni parhaaksi valikoitui Superdieetti Simple, koska arvelin etten kerkeäisi pienen lapsen äitinä liikkumaan säännöllisesti. Halusinkin dieetin, joka tehoaisi pelkällä ravintovalmennuksella, mutta jossa liikunta olisi mukavana vapaaehtoisena lisänä.

Dieetille ryhtymistä suunnitellessani löysin varsin vähän kokemustietoa FitFarmin erilaisista valmennuksista, joten halusin jakaa oman valmennuskokemukseni teidän kanssanne. Minulle saa esittää kysymyksiä, ja vastaan niihin sen mukaan kuin voin. Yksityiskohtia esimerkiksi päivittäin syömistäni ruoka-aineista ja määristä en voi kertoa, koska olen sitoutunut vaikenemaan FitFarmille kuuluvasta tiedosta. Varsin ymmärrettävää, koska kyseessä on voittoa tavoitteleva yritys, joka myy valmennuksia.

Kuuden viikon valmennus maksoi vajaa 50 euroa, eli rahallisesti panostus ei ollut valtava, mutta minun piti lisäksi ostaa monenlaisia ruoka-aineita ja lisäravinteita, jotta sain noudatettua ruokavaliota. Esimerkiksi herajauheet ja soijalesitiinirakeet eivät olleet mitenkään pakollisia, mutta minun epäsäännölliseen elämäntapaani ne sopivat parhaiten helppoutensa vuoksi. Olen myös ehdottomasti välineurheilija tällaisissa asioissa ja tavoitteeseen pääsyä edistämään tehdyt hankinnat motivoivat minua entisestään.

Ennen kuin mennään itse dieettiin, voisin kertoa lyhyesti mikä minut sai ryhtymään tähän projektiin. Olen aina ollut ja olen edelleen normaalipainoinen, mutta saatuani esikoiseni ja jäätyäni hoitovapaalle huomasin alkaneeni kerryttää painoa tavallista nopeammin. En ole varma liikunko kotona ollessa huomattavasti vähemmän vai onko syy pelkästään ruokavaliossa, mutta arvelisin jälkimmäisen vaikuttavan enemmän. Olen aina ollut napostelija, mutta viimeisen vuoden aikana se on ollut aivan erityisen tavallista ja jatkuvaa.

Varmasti myös ikä on tehnyt tehtävänsä. En 33-vuotiaana enää voi syödä kaikkea lihomatta samoin kuin kymmenen vuotta sitten. Suurimman painoa nostattavan sysäyksen minulle antoi kuitenkin uusi raskaus, joka murheellista kyllä päättyi loppukesästä keskenmenoon. Painoni alkoi edellisessäkin raskaudessa nousta lähes heti positiivisen raskaustestin tehtyäni ja niin kävi nytkin. Tällä kertaa paino jatkoi nousuaan useita viikkoja vielä sen jälkeenkin, kun raskaus oli jo mennyt kesken. Tämä ei ollut varsinaisesti mieltä ylentävää muutenkin surullisen ajanjakson keskellä.

Liikunta ja ruokavaliomuutos tulivat elämääni vaiheessa, jolloin olin pettynyt, surullinen ja vihainen. Surtuani aikani päätin pitkästä aikaa etsiä hyvää oloa liikunnasta ja ajatukset ruokaremontista tulivat siinä sivussa mukaan. Uudet projektit ovat ennenkin auttaneet minua pääsemään elämässä eteenpäin ja niin kävi nytkin.

Katsellaan vielä hiukan tiivistetyssä muodossa muutamia huonoja ja hyviä puolia ruokavaliossani ennen dieettiä.

Pulmani ruokavaliossa ennen dieettiä:

  • liian suuret annoskoot
  • jatkuva napostelu
  • tarpeettoman suuri rasvasta ja hiilihydraateista koostuva iltapala
  • erityisesti kesän aikana kasvanut prosessoidun ruoan kulutus
  • päivittäinen herkuttelu

Hyvät asiat ruokavaliossani ennen dieettiä

  • säännölliset pääateriat 5-6 kertaa päivässä
  • monipuolisesti kasviksia, kuituja, (useimmiten) vähärasvaista lihaa ja maitotuotteita

Huonoja puolia oli näköjään huomattavasti enemmän.

Viikko 1

Ensimmäinen viikko lähti innokkaasti käyntiin. Otin varaslähdön dieettiin jo lauantaina, vaikka dieetti alkoi virallisesti maanantaina. Maanantaina olin täynnä virtaa. Olen yleensä todella aamu-uninen, mutta maanantai-aamuna heräsin jo ennen kahdeksaa ja sen sijaan, että olisin jäänyt sänkyyn makaamaan, nousin ylös, join kupin kahvia ja lähdin lenkille. Tämä on minulle täysin ennenkuulumatonta, mutta fiilis lenkin aikana ja lenkin jälkeen oli uskomattoman hyvä.

Ensimmäisinä päivinä minulla oli lähes koko ajan nälkä, sillä olin aiemmin tottunut syömään todella suuria ruoka-annoksia sekä lisäksi valtavat määrät herkkuja. Ruokavalion noudattaminen sujui moitteettomasti ja melko helposti perjantaihin asti. Vaikka minulla ei vuorotyöläisenä ja nykyisin kotiäitinä ole vuosiin varsinaisesti ollut merkitystä onko viikonloppu vai arki, huomasin viikonloppua kohden ajautuvani ikävästi perjantaimoodiin ja alkavani kaivata makeita herkkuja. Lipsuinkin ylimääräisiin proteiinipatukoihin peräti kolmena iltana putkeen. Makeanhimo vei siis lopulta voiton. Proteiinipatukat eivät ole suoranaisesti karkkia ja ne sisältävät huomattavasti vähemmän kaloreita kuin vaikkapa oikea suklaapatukka, mutta niiden ravintoarvo on muuten kelvoton ja keinotekoisuudessaan epäterveellinen. Tästä tiedosta huolimatta ne ovat osoittautuneet dieetissäni todelliseksi kompastuskiveksi, sillä karkinhimo on ollut koko dieetin ajan suuri.

Huomiot ensimmäisen viikon jälkeen:

  • Vatsani voi todella paljon paremmin. Tavanomainen vaihteleva ummetus ja se toinen ääripää eivät ole vaivanneet samoin kuin ennen.
  • Aika tuntui kuluvan nopeammin tarkan ateriarytmin vuoksi.
  • Aterioiden suunnitteluun ja toteuttamiseen ei kulunut mitenkään kohtuuttomasti aikaa, mutta ruoka pyöri paljon mielessä.
  • Olen sokeriholisti ja himoitsen makeaa päivittäin, vaikka söisin kuinka hyvää ja puhdasta ravintoa.

Viikko 2

Toisen viikon maanantaina minulla oli todella pahoja käynnistymisvaikeuksia niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Vatsa voi huonosti edellisenä iltana syödyn proteiinipatukan jäljiltä ja mieli oli jostain syystä todella maassa. Palasin kuitenkin ruotuun ruokavalion kanssa, enkä lipsunut illalla mihinkään ylimääräiseen. Huomasin jättäneeni vahingossa syömättä suurimman osan rasvanlähteistä dieetin aikana, joten lisäsin ne ruokavalioon.

Tiistaina olin jo todella paljon paremmalla mielellä ja fiilis parani entisestään kun pääsin liikkumaan kunnolla. Vatsa alkoi jälleen temppuilla ja sitä kesti seuraavankin päivän. Äkkäsin syylliseksi avokadon ja lisäsin sen rivakasti minulta kiellettyjen ruoka-aineiden listalle. En keksi äkkiseltään yhtään yksittäistä ruoka-ainetta, joka olisi koskaan saanut minulle niin kertakaikkisen hirveän olon! Meinasin pyörtyä vatsassa olevasta poltteesta ja jos olisi ollut mahdollista, olisin vain maannut sängyssä.

Torstaina vatsa voi jo paremmin, koska olin eliminoinut muitakin minulle sopimattomia vihanneksia ruokalistalta. Olokin oli mitä mainioin. Huomasin alkaneeni tarvita dieetin myötä vähemmän unta, eli minua ei enää haitannut, että lapsi oli alkanut herätä aamuisin huomattavasti tavallista aikaisemmin. Perjantaina kävin aavistuksen flunssaisesta olosta huolimatta pyöräilemässä ja kuntosalilla, mikä kostautui illalla kunnon flunssan alkamisella.

Viikonlopun otin rennosti. Ruokavalio kyllästytti, joten päätin keksiä vaihtelua seuraavan viikon ruokiin. Makeanhimo jyllää edelleen vahvana.

Vaaka näyttää reilun kahden viikon jälkeen – 2,6kg.

Olen yleensä projektieni kanssa 100% kaikki tai ei mitään, mutta tällä kertaa olen dieetin kanssa hieman mietteliäällä asenteella, enkä voi sanoa olevani aivan täysin sitoutunut tähän. Haluaisin saada kuuden kilon painonpudotuksen lisäksi elämääni pysyvästi paremman ruokavalion ja terveellisemmät tavat, enkä usko nopean painonpudotuksen olevan avain siihen. Aion jatkaa dieetin loppuun, mutta etenen sen kanssa pienellä hienosäädöllä. Jo imetys tuo oman poikkeuksensa ohjeisiin ja minulle dieetin ohjeistama ruokamäärä ei tunnu muutenkaan riittävältä. Dieetissä saa syödä monien mielestä paljon ja jotkut eivät lähes kykene saamaan kaikkea ruokaa alas, mutta minun aiemmilla ruokamäärilläni nykyinen määrä tuntuu vähäiseltä. En aio elää yhtään viikkoa jatkuvasti nälkäisenä, sillä se ei olisi reilua minua itseäni, mutta ei varsinkaan lastani ja miestäni kohtaan, sillä olen nälkäisenä ihan kauhea ihminen.

Pienistä mieleni soraäänistä huolimatta olen erittäin innoissani siitä, että tutustuin dieettiin ja ryhdyin siihen. Jo se, että olen ollut kaksi viikkoa ilman jatkuvaa herkuttelua on minulle erävoitto. Toinen valtava asia on ollut liikunnan riemun löytyminen uudelleen. En malta odottaa tervehtyväni flunssasta, että pääsen lenkille ja salille! Kolmas mahtava juttu on ollut ihastuminen luontoon. Minun piti näköjään elää yli 30 vuotta, että tajusin miten upea ja rauhoittava vaikutus sillä voi olla ihmiseen.

Palaan dieetin tai ravintovalmennuksen pariin jälleen suunnilleen parin viikon kuluttua.

Millainen suhde teillä on dieetteihin? Entä liikuntaan?

Olen ostanut ravintovalmennuksen itse, eikä kyseessä ole yhteistyö FitFarmin kanssa.

Kuulumisia helpolla arkimeikillä höystettynä

Kuulumisia helpolla arkimeikillä höystettynä

Moi! Loppukesä hujahti blogihiljaisuudessa, mutta tänä aamuna huomasin kaipaavani näpyttelyä ja halusin jakaa kanssanne muutaman asian. Perin virkistävä tunne muuten näin lähes parin kuukauden jälkeen!

Parin kuukauden blogitauon aikana olen elänyt sekä hyvin tasaista ja mukavaa arkea, että käynyt läpi hiukan suurempia suruja. Noista vastoinkäymisistä en ole ainakaan vielä valmis blogissa puhumaan enempää, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että perheessäni kaikki voivat hyvin. Kaikenkaikkiaan ajanjakso on tuntunut hyvin pitkältä, ehkä osittain surujen vuoksi, mutta osittain myös siksi, että olen pystynyt blogitauon ja somen käytön vähentämisen vuoksi olemaan arjessa enemmän läsnä tässä hetkessä.

Olen pyöritellyt mielessäni paljon sitä, että jatkanko enää blogin pitämistä sellaisena kuin olen sitä aiemmin kirjoittanut. Jos jatkaisin, tulisi sisältö väkisinkin muuttumaan, sillä pyrin tästedes olemaan suurimman osan ajasta tiukassa kosmetiikan ostolakossa. Ilmoitin töihin olevani näillä näkymin hoitovapaalla vuoden 2021 kesään asti, joten tämä tarkoittaa kotona olemisen lisäksi sitä, että meillä ei todellakaan ole varaa ostaa tähän talouteen lisää kosmetiikkaa. Vaikka tekisin keikkatöitä hoitovapaalla, on niille palkkarahoille noin sata muutakin käyttökohdetta. Tällä hetkellä metsästänkin huulipunasävyjen sijaan lapselleni Torista Ikean leikkikeittiötä sekä kunnon talvihaalaria.

Olen nyt ollut reilun kuukauden verran ostamatta uutta kosmetiikkaa, eikä se ole tehnyt lainkaan tiukkaa. Olen itse asiassa nauttinut suuresti jemmojeni loppuun kuluttamisesta ja leikkinyt ennestään omistamillani meikeillä. Kuulumisten ohelle ymppäsin nähtäville viime viikkojen tyypillisen arkimeikkini, joka koostuu kevyestä mutta silti puolipeittävästä meikkipohjasta, neutraalista silmämeikistä sekä kosteuttavasta ja helposti ylläpidettävästä huulimeikistä.

Meikissä sattuu tällä kertaa olemaan paljon viimeisimpiä meikkiostoksiani, jotka ovat hauskaa kyllä kaikki MACilta. Olen rakastunut loistavilla alehinnoilla hankkimiini Next To Nothing-meikkivoiteeseen ja Cremesheen-laatuiseen Nippon-huulipunaan. Melba-poskipunan ostin lahjakortilla normaalihintaan, mutta se onkin ollut heinäkuun alusta lähtien lähes joka päivä käytössä. Luomilla on alkukesästä ostamani Electric Wonder-kokoelman Natural Vice-paletin sävyjä.

Kuten monet muutkin ihmiset, olen minäkin tällä hetkellä innostunut ennemmän tavaroiden ja kosmetiikkatuotteiden vähentämisestä kuin uusista kosmetiikkatuotteista. Olen lähes uupunut näkemään jatkuvasti uusia tuotteita, kun mikään ei tunnu erottuvan erityisemmin joukosta. Uutuustuotteita enemmän minua kiinnostaisivatkin tällä hetkellä kirjoitusaiheina hyvinvointi, ravitsemus, helpot likuntavinkit, lapsiperhearki ja matkustelu, mutta en vain koe lähes seitsemän kosmetiikkapitoisen blogivuoden jälkeen osaavani kirjoittaa niistä. Tämä on toisaalta mielipiteeni tänään, ja viikon päästä saatan olla jo eri mieltä.

Mitäs muuta sitten? Kirjoitin kesäkuun alussa siitä, miten pääni ei kestänyt dieettiä, mutta nyt porhallan jo uuden ruokavaliobuumin pauloissa. Yritän jälleen kerran ruokaremonttia, mutta tällä kertaa itselleni sopivammin keinoin jättämättä hiilihydraatteja pois. Saatoin myös hankkia kuntosalikortin muutama viikko sitten. Kovin tyypillinen syksyn aloitus siis minulle.

Tuntuipas yllättävän ihanalta kirjoittaa taas blogia vaikka näin vähäisenkin rivistön verran! En sano jatkosta mitään varmaa suuntaan tai toiseen, mutta päivitysennuste ei näytä ainakaan huonommalta kuin viikko sitten.

Mitä teille kuuluu? Leppoisaa elokuun loppua, ihanat!

Vauvavuoden jälkeen

Vauvavuoden jälkeen

Olin ajatellut, etten kirjoittaisi mitään erityisempää postausta vauvavuodesta ja sen päättymisestä, koska minulla ei ole ollut viime viikkoina paljoakaan aikaa ajatella miltä jokin asia tuntuu tai muutenkaan jäsennellä ajatuksiani. Olen ollut koko loppukevään ja alkukesän jatkuvasti menossa joko koko perheen voimin tai kahdestaan Siljan kanssa. Meinasin kirjoittaa vauvan kanssa, mutta tyttäreni tosiaan täytti kesäkuun lopussa vuoden, mikä kai tarkoittaa vauvavuoden virallisesti päättyneen. Halusin kuitenkin itsekkäistä syistä näpytellä joitain ajatuksia tänne, koska minusta on varmasti hauskaa lukea näitä myöhemmin ja on näistä tajunnanvirtapostauksista jokunen lukijakin tykännyt.

Vauvavuodesta puhutaan paljon ja minulle on jäänyt mediasta siitä mieleen lähinnä kauhukertomukset. Puhutaan paljon siitä miten raskas vauvavuosi on ja miten pariskunnat päätyvät sen aikana tai viimeistään sen jälkimainingeissa eroamaan. Muistan itsekin pelänneeni ja kauhistelleeni vauvavuotta aivan kamalasti ennen kuin sain oman vauvan. Muistan sanoneeni monta kertaa ihmisille, että itsellänihän ei ole lapsia, mutta kyllä varmasti lapsen kanssa kotona oleminen on raskainta työtä mitä voi kuvitella. Omalla kohdallani en voikaan allekirjoittaa tätä, sillä kuten olen aiemminkin todennut, oli vauvavuosi itselleni elämäni paras vuosi. Siitä olen pitkälti kiitollinen hyväntuuliselle vauvalle sekä isovanhemmille, jotka olivat aina valmiina auttamaan. Niin ja tietenkin aviomiehelleni, joka on ollut paikalla ja läsnä ensimmäisistä neuvolakäynneistä nykyhetkeen ja ollut jopa parempi isä kuin olisin osannut ikinä toivoa.

Päädyin olemaan äiti, joka ottaa monet asiat melko rennosti, eli kärjistetysti voisi sanoa että äiti, joka menee monessa asiassa sieltä missä aita on matalimmillaan. Olen esimerkiksi syöttänyt surutta vauvalle kaupan soseita, koska en ole ihan puhtaasta mukavuudenhalusta johtuen tehnyt soseita alkuinnostuksen jälkeen itse. Olen käyttänyt kokkaamiseen kuluneen ajan ennemmin lepäämiseen ja johonkin itselleni mieluisampaan tekemiseen. Sormiruokailtu meillä on toki välillä, mutta useimmiten olen kokenut sen liian hankalaksi. Vauvani on kasvanut tasaisesti sopusuhtaiseksi taaperoksi ja nyt hän syö jo hienosti itse kotona tehtyjä ruokia, vaikka niillä kaupan soseilla elikin pitkään.

Mukavuudenhalun vastapainoksi on tietenkin myös niitä asioita, joiden kohdalla en ole valmis tinkimään yhtään ja joissa mennään työläimmän kautta. Nämä ovat kasvatukseen sekä henkisiin ja hengellisiin asioihin liittyviä juttuja, jotka tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi tyttäreni kasvaessa.

Olen ennenkin todennut blogissa, että aiempi arkeni ja elämäni opiskeluineen, työssäkäynteineen, palavereineen ja sosiaalisine velvoitteineen on ollut minulle paljon rankempaa kuin kotona vauvan kanssa oleminen. Tämän asian tajuamisesta tulee todella ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta koen olevani iloinen ja etuoikeutettu, kun saan nauttia niin paljon kotiäitiydestä. Toisaalta on lähes masentavaa tajuta, että pikkulapsiaika kuluu nopeasti kuin silmänräpäys ja sen jälkeen en enää saa tätä aikaa koskaan takaisin.

Vauvavuoden loppuminen sai minut heräämään aiempaakin konkreettisemmin siihen, miten älyttömän nopeasti aika todella menee. Tyttärestäni on kasvanut niin loistava ja kiehtova tyyppi, että haluan keskittyä häneen vielä ehkä hiukan enemmän ja luopua siksi joistain aikaani paljon syövistä asioista. Blogi saattaa tämän päätöksen johdosta jäädä määrittelemättömälle kesälomalle tai ainakin postaustahti saattaa hidastua. Aion myös jatkaa kotitöiden laiminlyömistä, sillä ketä kiinnostaa, jos meillä on eteisen peilissä sormenjälkiä?

Tyttärelläni on jo pari kuukautta ollut menossa todella nopean kehittymisen vaihe ja hän on sen seurauksena alkanut kaivata entistäkin enemmän läheisyyttä ja hellyyttä. Haluan siis keskittyä tämän hetken häneen täysillä. Samalla olen kuitenkin alkanut kaivata enemmän sellaisia omia hengähdyshetkiä, että olen konkreettisesti jossakin muualla kuin kotona äidin roolissa. Siksi haluan erityisesti nyt kesällä käyttää esimerkiksi koneella istumiseen käyttämäni ajan tekemällä jotakin omaa kodin ulkopuolella.

Meillä syödään edelleen öisin ja tyttö nukkuu puolet yöstä meidän välissä. Yösyömisestä olisi neuvolantädin mukaan ollut hyvä päästä eroon 1-vuotispäivään mennessä, mutta me olemme siirtäneet vieroitusta koko ajan eteenpäin. Meillä onkin lähiviikkoina tiedossa unikoulua ja jossain vaiheessa myös imetyksen lopettelua – molemmat asioita, jotka vaativat itseltäni todella paljon henkisiä voimavaroja.

Vauvavuosi oli itselleni leppoisan ja terveen vauvan sekä saamani mahtavan tuen ansiosta yllättävän helppo, mutta uskonkin haasteiden olevan vasta edessäpäin. Olen jo tunnistanut itsessäni pientä järkytystä siitä, miten vahva tahto lapsellani on ja miten paljon hän voikaan pahoittaa mielensä vaikkapa suusta väkisin takavarikoidun paperinpalan menettämisestä. Valvominen ja kaurapuuron peseminen seinästä ovat vielä aika yksinkertaisia asioita, mutta miten vaikkapa oikean ja väärän opettaminen lapselle? Yritin jossain vaiheessa lukea opuksia liittyen lapsen arvokasvatukseen ja persoonallisuuden tukemiseen, mutta siitä ei tullut mitään. Taisin joka kerta joko nukahtaa tai ärsyyntyä liikaa omasta vajavaisuudestani. Minusta ei siis tullut vauvavuoden aikana superäitiä, vaikka aika hyvin pärjäsinkin.

Minulla on luonnoksissa joitain postauksia odottelemassa, mutta blogini ei tosiaan tule ainakaan hetkeen päivittymään tavalliseen tahtiin. Kannustan kaikkia muitakin sulkemaan hetkeksi läppärit ja kännykät ja nauttimaan kesästä ulkona!

Elääkö joku nyt vauvavuotta ja/tai arkea taaperon kanssa? Kuulisin mielelläni kommenteissa, jos teille heräsi tästä ajatuksia!

Kun pää ei kestä dieettiä

Kun pää ei kestä dieettiä

Kesäkuu on täällä, iloista kesää siis kaikille! Oma kesäfiilikseni katosi jonnekin ilmojen viilennyttyä ja sain samaan rytäkkään ärhäkän flunssan, joten viime viikolla ilmestyi tavallisesta poiketen vain yksi postaus. Viikonloppuna kävin tapaamassa ystävää, minkä jäljiltä olo ja mieliala alkavat olla taas noususuuntaisia, joten enköhän pääse takaisin entiseen postaustahtiin. Maanantain ratoksi olisi luvassa astetta raskaampi lukukokemus, mutta eikös pieni ahdinko kuulukin alkuviikkoon?

Päätin suunnilleen pari kuukautta sitten aloittaa pitkästä aikaa dieetin. Idea siihen syntyi monen asian yhteisvaikutuksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että huomasin useimpien housujeni kiristävän ikävästi vyötärön kohdalta. Halusin päästä eroon muutamasta kilosta ja samalla tehdä pientä elämäntaparemonttia. Oli selvää itsepetosta edes kuvitella, että pystyisin pieneen elämäntaparemonttiin, kyseessä kun on aina kaikki tai ei mitään, kun aloitan jotakin. Tiedätte varmasti tämän mustavalkoisen ihmistyypin. Sukelsin siis tyypilliseen tapaani täysillä kierroksilla hiilihydraattien laskennan, induktion ja keinomakeuttajien maailmaan ja tänään kerron teille miksi dieettini epäonnistui jo kahden viikon jälkeen ja miltä tuntuu, kun pää ei yksinkertaisesti kestä dieettiä.

Kerrottakoon aluksi, että olen normaalipainoinen, enkä ole koskaan lihonut helposti. Ruokaan liittyvät asiat eivät silti ole olleet minulle täysin ongelmattomia ja sairastuinkin ala-asteikäisenä syömishäiriöön reaktiona asioihin, joita en pystynyt muuten vastaanottamaan saati käsittelemään. Kärsin syömishäiriöiden parista eri muodosta aina varhaisaikuisuuteen asti, mutta tänä päivänä pidän vartaloani hyvänä ja suhteeni ruokaan on ainakin omalla mittapuullani melko normaali. Pidän itseäni siinä suhteessa todella onnekkaana, että vaikka sairastin syömishäiriötä useita vuosia, ei minulle jäänyt siitä kummituksia varjostamaan loppuelämääni, kuten ilmeisesti monille saattaa käydä. Minun on ollut helppoa olla ajattelematta ruokaa tai syömistä liikaa, koska olen voinut aina syödä lähes mitä tahansa ilman allergioita tai huolta ylipainosta. Sairastuttuani raskausdiabetekseen minua pikkuisen ahdisti, koska tiesin toisten ihmisten tarkkailevan syömisiäni. Silloin jännitin, että miten pääni reagoi tähän ja alanko oireilla jotenkin epäterveesti, mutta onneksi en alkanut. Myönnän silti nauttineeni suuresti, kun painoni raskauden jälkeen putosi miltei 20 kiloa ja pääsin eroon myös raskausdiabeteksesta.

Olen aina syönyt todella paljon makeaa, mutta kotiäitinä sokerihulluuteni on saanut aivan uudet mittasuhteet. Kotona on helppoa heittää suuhun jotakin makeaa, koska sitä on meillä aina saatavilla. Sokeri piristää minua, kun olen väsynyt tai allapäin. Saan päänsärkyä ja olen hermostunut viimeistään illalla, jos en ole saanut koko päivänä sokeria. Tästä havainnosta suivaantuneena aloin haaveilla elämäntaparemontista. Vielä kun tajusin joutuvani ostamaan kasapäin uusia vaatteita vanhojen pieneksi käyneiden tilalle, alkoi idea dieetistä hahmottua.

Valitsin muodikkaan vähähiilihydraattisen dieetin, koska muistin saaneeni sen avulla joskus nopeasti painoni putoamaan. Halusin sen avulla päästä myös eroon sokeririippuvuudestani ja lopulta se tuntui suorastaan ainoalta oikealta vaihtoehdolta minulle. Samalla se olisi minulle myös ehkäpä haastavin mahdollinen ruokavaliomuutos, sillä rakastan hiilihydraatteja ja kaikki suosikkiruokani ovat oikeita hiilihydraattipommeja. Psyykkasin itseäni pari päivää, hävitin kotoa karkkijemmani ja aloitin dieetin. Se tuntui alkuinnostuksessa pari päivää lähes hauskalta, kolmannen päivän jälkeen siedettävältä ja viikon jälkeen mentiin jo jossain puisevan ja ahdistavan välimaastossa.

Tajusin nopeasti ikävöiväni makeaa ja kokevani puhdasta surua siitä, että en voinut kruunata iltapäivän kahvihetkeäni suklaalla tai kauhoa illalla miehen kanssa jäätelöä tv:n ääressä. Sitä en kuitenkaan huomannut itse, että aloin jo viikon dieetin jälkeen olla jatkuvasti ärtyinen, kireä ja todella rasittava ihminen. Vähän kuin olisin ollut poikkeuksellisten hankalien PMS-oireiden riivaamana. Tästä huomautti vienosti aviomieheni, joka esitti toiveen, että jospa siirtyisin taas tavallisiin ruokailutottumuksiini. Kuittasin ehdotuksen ärtyneesti miehen omaksi oikkuiluksi, enkä missään nimessä suostunut keskeyttämään dieettiäni, olinhan ihan varmasti jo laihtunutkin hiukan.

Kun Rodoksen matkamme lähestyi ja mies eräänä päivänä tajusi, että aikoisin olla lomamatkallammekin dieetillä, nousi hänen äänensä lähes falsettiin järkytyksestä. Aloin itsekin olla jo hiukan epäilevällä kannalla, mutta palautin nopeasti mieleeni ne kaapissa roikkuvat liian pienet farkut ja puraisin olkiani kohautellen tomaattia. Aloin kuitenkin pian itsekin huomata poikkeuksellisen äreän auran ympärilläni ja harmistuin siitä erityisesti vauvan vuoksi, sillä tiesin hänen aistivan meistä helposti kireyden ja eripuran.

Rodokselle päästyämme olin yllättäen kyllä jo itsekin kypsä lopettamaan dieetin. Päätin lopettaa hiilihydraattien kyttäämisen perustellen sen itselleni monin eri tavoin, ja asia oli sillä taputeltu. Minut kuitenkin yllätti se voimakas reaktio, joka mielessäni tapahtui sillä hetkellä, kun kahden viikon jälkeen söin ensimmäistä kertaa hiilihydraattipitoista ruokaa. Jouduin poistumaan pöydästä ja menemään vessaan pillittämään, sillä ilmeisesti kaksi viikkoa päätäni kiristänyt vanne päätti toteuttaa erorituaalin näyttävästi ja vielä tuikata minua viime hetkellä aivojeni tunnekeskukseen. Tämän omituisen puuskan jälkeen oloni oli raskaan ateriankin jälijltä kevyt.

Vaikka kahden viikon vähähiilarinen oli klassinen esimerkki epäonnistuneesta dieetistä ja saavutukseni olivat lähinnä rahanmeno ja parin viikon masentuminen ja ärtymys, tiedän myös aloittavani jälleen jonain päivänä uuden dieetin. Tämä ei ole asia josta pitäisi huolestua, vaan kyse on kohdallani lähinnä hurahtamisesta trendikkäisiin asioihin tuhansien muiden ihmisten tavoin. Tässä kohtaa moni tuttavani usein sanoo minulle, että miksi aloitan dieettejä, miksi en vain opettele pärjäämään vähemmällä sokerilla arjessa. Tässä onkin asian ydin, kun en vain ole sellainen ihminen, joka siihen aivan helposti pystyisi. Tulen varmasti tahimaan asian kanssa lopun ikääni, siinä missä joku toinen kipuilee lottokuponkien tai tupakan kanssa. Syömiseen liittyvät asiat ovat hankalia, koska ihminen ei voi lopettaa syömistä kokonaan, kuten vaikka päihteet tai pelaamisen.

Olen Rodoksen pillitysepisodin jälkeen jatkanut elämääni onnellisena sokeririippuvaisena ja elänyt aivan pellossa karkkipussieni kanssa. Ne liian pienet farkut eivät edelleenkään mahdu jalkaani, mutta onneksi löysin Rodokselta kympillä kokoa suuremmat farkut, jotka mahtuvat minulle loistavasti.

Onko teillä tapana kokeilla erilaisia dieettejä? Miten oma päänne kestää niitä?

Menneisyysmatkailua

Menneisyysmatkailua

Yksi suosikkibloggaajistani, Keyword: Love -blogin Jonna, julkaisi helmikuussa hurmaavan postauksen, jossa hän jakoi lukijoidensa kanssa vanhoja kuvia ja muisteli menneitä reissujaan. Postauksen luettuani halusin ehdottomasti itsekin tehdä samanlaisen ja nyt paria kuukautta myöhemmin sain vihdoin aikaan toteuttaa sen. Minusta oli erityisen hauskaa matkailla menneeseen nyt, sillä olen lähdössä vihdoin, yli vuoden tauon jälkeen, taas matkalle. Minulla ei ole kovin vanhoja kuvia tallessa ainakaan itselläni, mutta eiköhän näistäkin saada nostalgiaa pintaan.

Playa Del Carmen, Meksiko marraskuussa 2006. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2005 ja aloin sen jälkeen matkustaa paljon. Olen kuvassa 20-vuotias. Meksikon matka oli ensimmäinen kaukomatka, jonne uskaltauduin lähtemään aikuisiällä kaverin kanssa. Matka oli melkoista kohellusta, ja minä varmasti todella rasittava matkakumppani. Tein ystävättäreni kanssa tuolla reissulla kaikki klassiset turistimokat ja päädyimme ajoittain jopa riitautumaan keskenämme, eli matkaa voisi pitää aikamoisena fiaskona. Se kuitenkin jätti minuun pysyvän kaukokaipuun, joka ei ole tänä päivänäkään lähtenyt minusta.

Jossakin päin Thaimaata helmikuussa 2007. Thaimaan reissuista minulla ei ole kovinkaan kummoisia muistoja, vaikka toki ne olivat jännittäviä, koska ne olivat edelleen ensimmäisiä kaukomatkojani sitten lapsuudessa äitini kanssa tehtyjen Israelin matkojen. Olin huoleton ja vastuuton bilettäjä, joka käytti näköjään erittäin rumaa paitaa. 😀

Egyptissä tammikuussa 2008. Tuo vuosi on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni kaoottisimmista vuosista. Voin henkisesti huonosti, olin levoton ja pakenin oloani jatkuvaan matkusteluun. Minulla oli tosiaan nuorempana mahdollisuus matkustaa, sillä pidin useampia välivuosia lukion jälkeen ja kävin hyväpalkkaisessa keikkatyössä, jossa sain pitkälti päättää itse aikatauluistani. Kävin kahden vuoden sisällä ainakin Espanjassa, kaksi kertaa Thaimassa, Meksikossa ja kaksi kertaa Egyptissä. Saatoin lähteä uudelle matkalle toiselle puolelle maapalloa vietettyäni kuukauden reissun jälkeen kotona vain viikon. Suunnittelin tuolloin muunmuassa lähteväni reppureissaamaan halki Etelä-Amerikan, mutta reissu jäi onneksi toteutumatta. Tuskin nimittäin olisin koskaan palannut siltä matkalta kotiin.

Vuoden 2008 jälkeen meni joitain vuosia niin, että matkustin vain Euroopassa. Tässä välissä hypätäänkin useita vuosia ajassa eteenpäin.

Rooma, Italia elokuussa 2015. Järisyttävän rakastuneena Roomassa. Olin alkanut seurustella nykyisen mieheni kanssa vain paria kuukautta aiemmin, kun päätimme lähteä yhdessä reissuun. Muistan kaiken olleen hyvin jännittävää, sillä matka oli ensimmäinen yhteinen lomamatkamme. Löysimme itsemme muunmuassa etsimästä kuumeisesti kihlasormuksia vajaan kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Emme löytäneet mieleisiä sormuksia, joten etsimme sellaiset käsiimme heti Suomeen päästyä. Vietimme muuten muutama viikko sitten kolmatta hääpäiväämme.

Gdansk, Puola huhtikuussa 2016. Rakastan tätä kuvaa, sillä elin tässä vaiheessa yhtä elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Olin mennyt naimisiin edellisenä päivänä ja lentänyt aamuyöllä häiden jälkeen Turusta Gdanskiin. Tämä oli pieni häämatkamme ennen varsinaista häämatkaamme, Amerikan road tripia. Muistan olleeni kuvaushetkellä niin väsynyt, että tunsin oloni lähes humalaiseksi. Palelin myös aivan valtavasti, sillä mieheni halusi istua ulkona, vaikka oli kylmä sää. Muistan olleeni epäuskoisen ihastuksen vallassa: minä menin oikeasti naimisiin, olen nyt rouva ja tuo vastapäätä istuva ihminen on minun!

Grand Canyon, Arizona, Yhdysvallat elokuussa 2016. Varsinainen häämatkamme alkoi Kaliforniasta Los Angelesista ja päättyi Floridaan. Ajoimme 8800 kilometriä vajaassa kuukaudessa ja pysähdyimme muunmuassa Grand Canyonille. Matka oli elämäni paras, vaikkakin myös kiivaasta ajotahdista johtuen hyvin rankka kokemus. Muistan olleeni puolet matkasta epätodellisen riemun vallassa, sillä pääsin toteuttamaan yhden suurista unelmistani.

Albuquerque, New Mexico, Yhdysvallat elokuussa 2016. Ette ehkä usko, jos kerron, että koko idea Amerikan road tripista lähti Breaking Bad-sarjasta! Jompikumpi meistä lausahti sarjaa tuijottaessamme, että tuolla Albuquerquessa olisi joskus kivaa käydä. Mies innostui välittömästi ajatuksesta ja alkoi selvitellä ajoreittiä, joka yhdistäisi meitä kiinnostavia kohteita Yhdysvalloissa. Yksi matkamme kohokohtia oli ehdottomasti Breaking Bad-sarjan maisemissa pyörähtäminen. Olen kirjoittanut tästä aikoinaan aivan oman postauksensa. Kuvassa olemme päähenkilö Walter Whiten talon edessä.

Wien, Itävalta toukokuussa 2017. Wienin matka oli syntymä -ja hääpäivälahja mieheltäni. Wienissä piti olla mieheni ystävän mukaan toukokuussa kevät kauneimmillaan, mutta kuten kuvasta näkyy, siellä olikin todella kylmä ja suorastaan hyinen ilma. Tuolloin huumorintajumme oli koetuksella, mutta jälkeenpäin olemme nauraneet odotusten ja todellisuuden ristiriidalle useasti.

San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat elokuussa 2017. Ihastuimme Yhdysvaltoihin vuonna 2016 niin, että halusimme palata sinne myös seuraavana vuonna. San Francisco oli minulle hyvin pysäyttävä kokemus, josta kirjoittelin enemmän täällä. Yhdysvaltojen reissupostaukseni ovat mielestäni ehkäpä blogini parasta antia, joten minulla on tarkoituksena kerätä ne kaikki omalle sivulleen jonain päivänä.

Dubai, Arabiemiraatit maaliskuussa 2018. Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että laitan tämän kuvan joskus blogiini! Olen kuvassa noin kuudennella kuulla raskaana ja päässyt juuri kokemaan raskauden epämiellyttävämpiä puolia. Oloni oli tuolloin erittäin tukala ja minuun sattui koko ajan. Lämmin ilmasto pahensi turvotusta ja kipuja. Itse matka oli kyllä ihana, mutta fyysinen oloni jarrutti aika paljon menemisiämme. Aika kyllä kultaa muistot, sillä en olisi muistanut koko asiaa, ellen olisi törmännyt tähän valokuvaan.

Ensi kuun alussa lähdemme Kreikkaan Rodokselle. Se on ensimmäinen pakettimatkani sitten vuoden 2008. Vauvan kanssa ensimmäistä kertaa reissatessa olemme halunneet valita helpoimmat ratkaisut. Odotan jännityksellä miten kaikki tulee sujumaan ja miten mieheni ja minä pystymme sopeutumaan rauhallisempaan lomailuun, kun olemme tottuneet aiemmilla reissuilla liikkumaan paikasta toiseen. Mies haluaisi kovasti vuokrata auton Rodokselta, mutta minä jarruttelen…

Onko teille jäänyt jostakin matkasta erityisiä muistoja? Oletteko paikkauskollisia, vai valitsetteko mieluummin itsellenne ennestään vieraita matkakohteita?