Vauva tuli taloon – nämä 10 asiaa muuttuivat

Vauva tuli taloon – nämä 10 asiaa muuttuivat

Tyttäremme Armi on tänään kuusi viikkoa vanha, eli olemme miehen kanssa eläneet kahden lapsen vanhempina puolitoista kuukautta. Arkemme on ollut lyhyesti kuvailtuna melkoista kaaosta, sillä uhmaikäinen 2-vuotias ja vauva on melko työllistävä yhdistelmä. Elämä yhden lapsen kanssa tuntuu nyt kaukaiselta ajanjaksolta, jolloin oli aikaa tehdä vaikka mitä. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että juoksen kilpaa kellon kanssa ja ihmettelen iltaisin minne yksi päivä taas katosi.

Ensiaputoimenpiteinä yllättävän rajuna pommina yllättäneeseen uuteen arkeemme olemme kerinneet jo rukata koko perheen päivärytmin uuteen uskoon, ilmoittaa esikoisen mukaan useampaan kerhotoimintaan ja soitella hävettävän paljon isovanhemmille. Olen tehnyt sekopäisen arkemme keskellä muutamia huvittavia huomioita asioista, jotka ovat muuttuneet lyhyessä ajassa uuden vauvan tultua taloon.

  1. Entisenä tarkkana pyykinpesijänä ja lajittelijana pesen tällä hetkellä kaikki pyykit 60 asteessa ja heitän lähes kaiken kuivausrumpuun. Ei ole enää niin justiinsa lämpötilojen ja värien kanssa, koska vie aivan liikaa aikaa lajitella.

2. Otan erittäin mielelläni apua vastaan lähes kaikkiin asioihin, mutta minulle on aivan supertärkeää saada pestä itse pyykit ja täyttää sekä tyhjentää itse tiskikone. Keksin tälle syyksi sen, että jatkuvasti keskeytyvässä arjessa minulle merkitsee paljon saada tehtyä edes yksi konkreettinen asia päivässä loppuun asti ja valmiiksi. Astianpesukonetta pilkun tarkasti täyttämällä järjestän samalla omaa päätäni.

3. Astianpesukoneesta puheen ollen – en enää puolita pesuainetabletteja. Siihen kuluu aikaa ainakin minuutti.

4. En kierrätä enää jokaista metallin suikaletta ja pahvin palaa. Edelleen todellakin kierrätän tunnollisesti, mutta en käytä aikaa näpertelyyn tai juoksuta minuuttikaupalla vettä jonkin asian pesemiseksi kierrätyskuntoon.

5. Olen lakannut käyttämästä meikkivoidetta. Sudin varjostukset ja poskipunan pelkän primerin päälle ja singahdan ulos ovesta. Myös ripsivärin käyttö on jäänyt.

6. Minusta on tullut nalkuttava vaimo. Ehkä olin sitä jo ennen Armia, mutta nyt valitettavasti puran entistä enemmän väsymystä mieheeni valittamalla mitä turhimmista asioista. Tätä tapahtuu kyllä myös toisin päin, eli olemme ainakin toistaiseksi puolin ja toisin toistemme turhautumisen kaatopaikkoja. Meillä osataan pyytää myös anteeksi, mutta eipä se silti oikeuta huonoon käytökseen.

7. Olen alkanut ostaa miehelleni olutta. Luin jostakin termin rakkauspankki. Rakkauspankkiin pitäisi kuulemma tehdä usein talletuksia, jotta parisuhde pysyy kunnossa. Ilmaisu oli jotenkin niin hulvattoman koominen ajatellessani meidän nykyistä elämäämme, että päätin ottaa sanan saman tien käyttöön. Päätin kaiken nalkutuksen vastapainoksi alkaa tehdä sijoituksia rakkauspankkiin ostamalla miehelle jokaisella kauppareissulla erilaisen oluen. Helppo keino saada mies iloiseksi!

8. En kestä enää tuoksuja. Vaihdoin lähes kaiken kosmetiikan ja pesuaineet tuoksuttomiin heti synnytyksen jälkeen. Ajatuskin esimerkiksi hajuveden käytöstä puistattaa. Yleensä ihmisille käy näin käy raskausaikana, mutta minulle näköjään myös synnytyksen jälkeen.

9. Alan kaivata nukkumaanmenoa jo kello 22 aikaan. Olen ollut koko elämäni yökyöpeli, mutta nyt haaveilen oikeasti unirytmistä, jossa mennään kymmeneltä nukkumaan ja herätään seitsemältä. Nyt alkaa oikeasti keski-ikä lähestyä!

10. Olen oppinut kokkaamaan, syöttämään vauvaa ja pesemään hampaita samaan aikaan.

Onko teidän arjessanne tapahtunut viime aikoina muutoksia?

Näitä mietin tänään: Viimeinen raskauskolmannes, uhmaikäisen raivo, lähestyvä synnytys

Näitä mietin tänään: Viimeinen raskauskolmannes, uhmaikäisen raivo, lähestyvä synnytys

Mielestäni ihan juuri hiljattain kerroin teille lamaannuttavasta väsymyksestä, jota podin koko kevään. Nyt tajuan, että ajankulu on taas päässyt yllättämään ja tästä postauksesta onkin jo melko pitkä aika. On siis ehkä aika kertoa jälleen hiukan kuulumisia, varsinkin kun h-hetkeni (synnytys!) lähestyy ja saatan piakkoin taas kadota netin ääreltä joksikin aikaa.

Väsymykselleni löytyi hyvin tavallinen syy, eikä kyse ollutkaan kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai mistään vakavammasta, kuten hetken jo kerkesin pelätä. Ferritiiniarvoni olivat naurettavan matalat, eli toisinsanoen rautavarastoni olivat päässeet pahasti ehtymään. Hyvin tavallinen raskausajan vaiva siis. Onneksi minut otettiin neuvolassa tosissaan ja pääsin oikeastaan saman tien mittauttamaan ferritiiniarvoni. Olen ymmärtänyt, että näistä voi joskus joutua vääntämään neuvolan kanssa oikein urakalla, mutta onneksi ei tällä kertaa. Aloitettuani rautalisän väsymykseni alkoi hellittää dramaattisesti. Olen toki edelleen jonkin verran väsynyt, mutta sille on järkevä syy, enkä sentään enää nukahtele pitkin asuntoa keskellä päivää.

Viimeinen raskauskolmannekseni ei ole sujunut ilman terveyshuolia, kuten osasin ensimmäisen odotusaikani perusteella jo odottaakin. Riesana on ollut niin turvotukset ja korkea verenpaine, kuin raskausdiabetes ja viimein se hepatogestoosikin. Kaikki muut vaivani saatiin vielä hoidettua neuvolassa, mutta raskausajan maksasairaus eli hepatogestoosi ajoi minut viimein asiakkaaksi erikoissairaanhoitoon. TYKSin äitiyspoliklinikalle päätyminen on tae siitä, että minä ja vauva olemme hyvissä käsissä, mutta samalla se on aivan älyttömän stressaavaa ja kuluttavaa. Minua henkilökohtaisesti rasittaa todella paljon se, jos minua hoitava henkilökunta on jokaisella kerralla eri, varsinkin jos kaikki painottavat hiukan eri asioita ja kertovat keskenään erilaisista hoitosuunnitelmista. Tässä raskaudessa tämä ei ole onneksi näkynyt yhtä räikeästi kuin Siljaa odottaessa, eikä nyt ole onneksi aikaakaan enää muuttaa moneen kertaan suunnitelmia, sillä laskettuun aikaani on enää reilu viikko.

Tämä raskaus on minulle toinen kerta, kun odotan kesävauvaa. Kesällä odottamisessa on omat hyvät puolensa, kuten se ettei tarvitse ahtautua pallovatsan kanssa ahdistaviin talvivaatteisiin ja että kesällä arki on helpompaa 2-vuotiaan kanssa, mutta kesä myös kiitää aivan huomaamatta ohi tässä odotellessa. En väsymyksen vuoksi kauheasti edes muista mitään alkukesästä, mutta kesäkuun puoliväli oli meidän perheessä ihanaa aikaa. Kävimme paljon uimassa ja retkillä ja nautimme kaikesta kesäisestä tekemisestä. Jotenkin aavistin sen, että heinäkuussa asiat olisivat toisin, emmekä enää pääsisi tekemään samalla tavalla kesäjuttuja. Heinäkuun ilmat ovatkin olleet ankeat ja minun vointini vaihteleva. Onneksi alkukesästä jäi hyvät muistot ja kuvat. Meidän viimeisestä kesästämme tällä nykyisellä kokoonpanolla.

Esikoisen kanssa olemme edenneet uuteen ja merkittävään kehitysvaiheeseen ja nykyisin meillä asuukin passiivisen vauvan sijasta erittäin temperamenttinen ja puhelias kiukkupussi. Silja on edelleen myös hyväntuulinen ja aurinkoinen höpöttelijä, mutta hän saa useamman kerran päivässä kunnon raivokohtauksen. Tilanteet ovat ainakin toistaiseksi yllättävän hyvin ennakoitavissa, joten niihin pystyy itse hiukan valmistautumaan. Kiukku iskee päivittäin ainakin silloin, kun mies tulee töistä, eikä pääse ulko-ovelta kahdessa minuutissa leikkimään, vaan leikin alkuun voi joutua odottamaan jopa viisi minuuttia. Yhtä hankalaa on iltaisin leikkien lopettaminen ja nukkumaanmeno. Oma sänky on alkanut harmittaa ja tuntua ”tylsältä”. Pahimmillaan raivo saattaa iskeä yöllä ja aiheuttaa parinkin tunnin huutoitkun, mutta onneksi nämä painajaismaisen pitkiltä tuntuvat purkaukset ovat harventuneet.

Joka päivä saan kuulla myös sydäntä raastavia rakkauden tunnustuksia, kuten että äiti on Siljan ”rakkauden sydän” ja ”elämän valo”. Näinä hetkinä kadun kaikkia hermostumisiani ja ihmettelen, että miten olen voinut saada tuollaisen lapsen.

Oma lukunsa omissa viime kuukausien ja viikkojen mietinnöissäni ovat olleet stressi uuden vauvan tuomista muutoksista sekä ajatukset siitä, että mitä olen tekemässä Siljalle, kun pakotan hänet sopeutumaan noin pienenä näin suureen muutokseen. Varmasti hyvin tavallisia huolenaiheita minun elämäntilanteessani olevalle ihmiselle, enkä ole onneksi lähtenyt käsikirjoittamaan liikaa etukäteen pian alkavaa uutta arkeamme. Kai me selviämme, kun niin moni muukin on selvinnyt.

En muista, että minulla olisi noussut Siljaa odottaessa näin vahvasti mieleen oma lapsuus ja varsinkin ne vähemmän mukavat asiat sieltä. Viime viikkoina minulla on noussut todella vahvasti pintaan surun, raivon ja pettymyksen tunteita, jotka olin mielestäni jo aikoinaan laittanut halki, poikki ja pinoon terapiassa, mutta nyt niissä on ollut aivan omanlaisensa tunnelataus ja niiden sietäminen on ollut jotenkin poikkeuksellisen hankalaa.

Selkeästi ilmiö liittyy siihen, että tämän raskauden aikana minulla on jo ennestään yksi lapsi, joka elää päivästä toiseen itse vahvaa tunnekuohua 2-vuotiaan uhmassaan ja hämmennyksessään. On niin paljon asioita, joilta haluaisin suojella häntä ja toisaalta niin monia asioita, joiden opettamiselle tämä kehitysvaihe olisi otollista aikaa. Raivoavan lapsen kanssa ei ole aina kovin helppoa olla samaan aikaan empaattinen ja jämäkkä, ja välttää samalla tunkemasta toista väkisin johonkin muottiin. Itse koko lapsuuteni kiltin tytön syndroomasta kärsineenä haluan välttää viimeiseen asti sen, että oman lapseni tunteita vähätellään ja mitätöidään.

Monilla naisilla tuntuu olevan tässä vaiheessa ja näillä viikoilla jo kiire synnyttämään, mutta itselläni ei ole erityisempää kiirettä. Olen ehkä tiedostamattani yrittänyt jopa työntää koko asian taka-alalle mielestäni, sillä kyllähän tilanne ajatuksena pelottaa kovasti. En ollut tyytyväinen ensimmäiseen synnytyskokemukseeni ja nyt tiedän vielä paremmin mitä kaikkea voi mennä pieleen ja osaan jo pelätä ennakkoon sitä uupumusta ja kipua. Moni on suositellut minulle rentoutumisharjoituksia ja synnytysvalmennuksia, mutta ne tuntuvat vierailta tavoilta itselleni, enkä ole ottanut niistä sen enempää edes selvää. Minulla energianlähteenä toimi viimeksi rentoutumisen sijasta raivo, joten ehkä luotan siihen tälläkin kertaa.

Mitä teille kuuluu ja miten teidän kesänne on sujunut?

Väsynyt äiti

Väsynyt äiti

Viime sunnuntaina vietetty äitienpäivä sai minut tänä vuonna hieman mietteliääksi. Emme viettäneet sitä varsinaisena äitienpäivänä, sillä mies oli ollut edeltävän yön töissä ja saatuamme lapsen päiväunille halusimme kumpikin miehen kanssa vain mennä itsekin nukkumaan. Meillä on ylipäätään oltu tosi väsyneitä viime aikoina, niin minä kuin mieskin, mutta aivan erityisesti minä. Tästä syystä blogikaan ei ole päivittynyt tavalliseen tahtiin, enkä ole jaksanut olla aktiivinen muuallakaan somessa. Äitienpäivänä totesin, että minä taidan nykyään olla tosi väsynyt äiti.

Olen ollut väsynyt koko raskausajan ja luulin väsymykseni olevan pahimmillaan aivan viimeisen raskauskolmanneksen alussa, eli huhtikuun lopulla. Pakenin tällöin miehen opiskeluviikon ajaksi lapsen kanssa äitini hoiviin maalle. (Me olemme olleet tekemisissä Siljan isovanhempien kanssa koronasta huolimatta, joten tämä vierailu ei ollut mikään ihmeellinen spektaakkeli meille.) Sain nukkua reilun viikon ajan todella pitkiä yöunia ja lisäksi otin päivätorkkuja aina halutessani. Olin nukkumisesta huolimatta koko ajan väsynyt ja saamaton ja nautinkin ihan valtavasti siitä, kun muut ihmiset jaksoivat ulkoilla ja leikkiä Siljan kanssa.

Palatessani kotiin luulin levänneeni niin paljon varastoon, että jaksaisin taas leikiten Siljan uudelleen alkaneita yöheräilyjä ja nykyisin myös aikaisia aamuherätyksiä. Äitini luona kokemani väsymys olikin kuitenkin vasta alkusoittoa tulevasta, sillä kotiin palattuani olin entistä väsyneempi ja olisin voinut nukkua varmaankin 15 tuntia vuorokaudessa, mikäli se olisi ollut mahdollista. Niinä päivinä kun mies oli koko päivän kotona, saatoin kohtuullisten yöunien lisäksi nukahtaa nokosille kolmekin kertaa päivän aikana.

Olen kerinnyt miettiä jo monenlaisia syitä väsymykselleni ja mielelläni selvittäisin asiaa ihan lääkärissä, mutta korona-aika on pidätellyt minua ja saanut minut aina laskemaan puhelimen kädestäni. Olen kuvitellut kuulevani korvissani ylikuormitetun terveydenhuollon ammattilaisen syvän huokauksen, kun raskaana oleva nainen soittaa ja pyytää testejä tällaisena aikana. Eniten minua mietityttää tällä hetkellä lamaannuttava väsymys yhdistettynä huiman nopeaan painonnousuun, jotka molemmat ovat tiettyyn pisteeseen asti normaaleja asioita raskausaikana. En kuitenkaan kokenut aivan tällaista ensimmäisessä raskaudessani, vaikka kaikenlaisia vaivoja oli silloinkin.

Meillä on katsottu aivan luvattoman paljon lastenohjelmia tänä keväänä, koska en ole yksinkertaisesti pystynyt parempaan. Yritän ulkoilla lapsen kanssa joka päivä ihan kummankin hyvinvoinnin vuoksi, mutta usein on myös niitä päiviä, kun en jaksa. Olen todella saanut oppia mitä on huono omatunto vanhempana ja äitinä.

Uskon mielen vaikuttavan vahvasti ihmisen kokemukseen itsestään ja voinnistaan ja siksi lähdin nytkin etsimään syitä väsymykselleni psyykkisistä tekijöistä. Olen sairastanut aiemmin elämässäni masennusta, joten tiedän miltä se tuntuu ja miten se minulla näyttäytyy. Siksi aloinkin epäillä itselläni uudelleen herännyttä depressiivisyyttä ja aloin tarkkailla tuntemuksiani herkemmillä tuntosarvilla. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen depressiosta melko pian, sillä vaikka minulla on toki ollut väsymyksen vuoksi tavallista alakuloisempi olo, keksin helposti syitä hetkelliselle mielialan laskulle. Onhan jo tässä koronan aiheuttamassa poikkeustilassa itse kullekin aivan riittävästi aihetta kokea olonsa tavallista alakuloisemmaksi.

Siljasta on tullut aivan ihana höpöttelijä ja koko maailmaa rakastava, täyttä tunnetta oleva tyttö. Hän on luonteeltaan aivan minun vastakohtani – vilkas, puhelias ja ulospäin suuntautunut. Juuri nyt olisi ihanaa jaksaa olla hänen loputtomaan uteliaisuuteensa ja elämäniloonsa vastaava äiti, kun vietämme viimeisiä kuukausia kaksin kotona ennen kuin uusi vauva saapuu.

Vaikka viime viikot ja jopa kuukaudet ovat soljuneet ohi väsymyksen sumussa ja erinäisten liikkumista vaikeuttavien fyysisten vaivojen kanssa tahiessa, on päiviin mahtunut myös ilonaiheita. Olen muunmuassa löytänyt uudelleen lukemisen riemun, ja mieheni on pitänyt huolta siitä, että minulla on riittänyt hyvää luettavaa. Pikkuhiljaa olen jaksanut alkaa suunnitella myös pieniä siivousprojekteja, joita yritän toteuttaa ennen heinäkuuta ja vauvan syntymää.

Viime yön unessa juoksin pakoon karhua Silja sylissäni metsässä. Silja tuntui tosi painavalta ja omat jalkani raskailta. Karhu saavutti meitä, mutta mysteeriksi jäi saiko se meidät lopulta kiinni, sillä juuri silloin mies ja lapsi tulivat herättämään minua ja palasin painajaisesta todellisuuteen. En tiedä oliko tämä ahdistava uni laukaiseva tekijä, mutta tänä aamuna soitin vihdoin terveydenhoitajalle. Vointiani aletaan nyt tutkia.

Onko joku muu ollut tänä keväänä erityisen väsynyt? Miten olette tulleet toimeen asian kanssa?

Ps. Kirjoitin täällä postauksessa Mádaran kampanjasta, jonka oli aiemmin saamani tiedon mukaan määrä olla 12.5. Kampanjapäivä onkin 19.5. Pahoittelen jakamastani väärästä tiedosta!

Kun elämästä tuli kummallista

Kun elämästä tuli kummallista

Yritin kovasti kirjoittaa teille täksi päiväksi tavanomaista tuotepostausta tai muuta piristävää kosmetiikka-aiheista tekstiä, mutta en yrityksistäni huolimatta pystynyt siihen. Ajatukseni ovat liian hajallaan, jotta kykenisin uppoutumaan itselleni ominaisella intensiteetillä voiteen tai meikkituotteen ominaisuuksiin. Päädyinkin hahmottelemaan mielenmaisemani tekstiksi ja jakamaan ainakin osan siitä teidän kanssanne. Teksti oli alunperin puolet pidempi ja paatoksellisempi, mutta tajusin ennen julkaisemista, että kukin voi ahdistua riittämiin vaikkapa katsomalla uutisia.

Maailmassa on aina meneillään kriisejä ja hirveitä tilanteita ja joka hetki joku ihminen kärsii. Nyt maailmaa on kohdannut kriisi, joka jännää kyllä koskettaa aivan kaikkia, jopa meitä yleensä niin onnekkaita länsimaalaisia. Jotakin onnekkuudestamme kertoo edelleen se, että meillä on pandemiankin keskellä varaa pohtia sellaisia asioita, kuin että minkä projektin valitsisimme itsellemme kotikaranteenin ajanvietteeksi, hamstraisimmeko kaappeihimme hernekeittoa vai kenties jotakin hiukan eksoottisempaa ja minkä tuoksuisella palasaippualla tänään pesisimme kätemme.

Vaikka tilanne maailmassa on tällä hetkellä sekava ja ahdistava, olen pakottanut itseni löytämään vallitsevasta kriisistä myös paljon hyvää ja mielenkiintoista. Milloin viimeksi länsimaalainen, kohtuullisesti  toimeentuleva ihminen on esimerkiksi joutunut olemaan näin paljon läsnä omien ajatustensa ja perheenjäsentensä kanssa? Käsillä on ainutlaatuisen loistava ja monille varmasti myös ainutkertaisen hirveä tilaisuus tutustua itseensä ja läheisiinsä. Tiedän itseni lukuisien ihmisten tavoin pakenevan arjessa ikäviä ajatuksia ja tunteita monenlaiseen säntäilyyn ja turhaan tekemiseen. Nyt pakeneminen ei ole lainkaan niin helppoa, kun ihmisten pitää välttämättömiä menoja lukuunottamatta pysyä kotona. Ei mikään uusi ajatus, mutta minut tämä kuitenkin pysäytti.

Todellakin koen päivittäin myös kaikkea muuta kuin kiinnostavia ahaa-elämyksiä tai kiitollisuuden tunteita. Harmittaa, suututtaa, pelottaa, raivostuttaa. Ärsyttää, että jouduimme miehen kanssa perumaan toukokuulta viimeisen kahdenkeskisen lomamatkamme vuosiin. Tylsistyttää seisoa joka päivä samalla postimerkin kokoisella takapihalla ja katsella, kun lapsi tekee ravun muotoista hiekkakakkua. Pelottaa, että mitä jos sittenkin saan jostakin tartunnan ja altistan taudille vaikkapa äitini.

Oma elämäni ei ole todellisuudessa muuttunut viime viikkoina kovinkaan radikaalisti, ja siksi minun varmasti onkin helppoa kirjoittaa tällaista kevyehköä tajunnanvirtaa raskaasta aiheesta. Käyn edelleen töissä, sillä oma alani on sellainen, jossa työt vain lisääntyvät kriisien kohdatessa, ja epidemian jälkipyykin aikaan pääsen näkemään hyvin konkreettisesti kriisin sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset yhteiskuntaan. Toki voisin jäädä myös kotiin, koska olen edelleen ensisijaisesti hoitovapaalla, mutta en koe sitä vaihtoehtoa omakseni. Olen toki kyseenalaistanut ratkaisuni useita kertoja, mutta hiljentänyt toistaiseksi pelon äänen sisälläni.

Introvertille kotona paljon aikaa viettävälle ihmiselle kotiin eristäytyminen on ehkä helpointa, ja minä tunnustan kuuluvani tähän ihmisryhmään. En voi sanoa kaipaavani työn ja perheeni lisäksi ihmiskontakteja kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Tai ainakin niin minä luulin. Tätä uudenlaista elämää on eletty nyt vasta pari viikkoa, ja tunnen jo nyt haikeutta katsellessani vaikkapa musiikkivideota, jossa bändi esiintyy suurelle yleisölle. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tuollainen mikä oli vielä hetki sitten arkipäivää, olisi täysin mahdotonta nyt.

Tajusin tänään yhden konkreettisen asian, jonka on näissä uusissa olosuhteissa muututtava, kun enemmistö ihmisistä viettää aikaa kodeissaan ja pihoillaan. Meidän on pakko opettaa lapsi nukkumaan päiväunet sisällä, sillä asuinalueellamme käy nykyään päivisin aivan järjetön kuhina. Yritin tänään nukuttaa taaperoa ulkona, kun viereisen talon pihalla kaksi lasta roikkui puussa, toisella pihalla huusi kolme koiraa ja kolmannella pihalla sirkkelöitiin. 40 minuutin huutoitkun jälkeen lapsi nukahti syliini ja minä kirosin koronaa, aivan kuin sitä voisi syyttää nyt kaikesta.

Yritän olla ajattelematta jatkuvasti sitä, että kaikki kiva on peruttu (ainakin) kesään asti ja keskittyä elämään päivä kerrallaan. Yritän tehdä joka päivä jotakin mistä nautin, ja viime päivinä se jokin on ollut usein ruoanlaittoa, saunomista tai ihon erityisen hyvää hoitoa. Haluan pitää päällimmäisenä mielessä sen, että kyllä tämä tästä vielä, koska jos alan miettiä vaikkapa kesällä häämöttävää synnytystäni ja yhdistellä kauhukuvia nykyhetkestä siihen hetkeen, on soppa valmis.

Kommenttilootassa kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja kuulumisianne. Miten te olette voineet ja jaksaneet viime päivinä?

Luovuin Naked-paleteistani

Luovuin Naked-paleteistani

Kerroin tässä postauksessa miten olen jälleen kerran siivonnut meikkijemmojani ja miten olen tällä kertaa keskittynyt erityisesti siihen, miten vanhoja omistamani meikkituotteet ovat. Tuotteiden ikäperspektiivi on ollut asia, mikä on auttanut minua oikeasti käymään läpi tuotteita rankalla kädellä ja pääsemään yli tavasta säilyttää tuotteita vain tunnesyistä.

Ensimmäinen askel projektissani oli päätös luopua alkuperäisistä Naked-paleteistani. Ne olivat nimittäin ensimmäisiä suuria luomiväripalettejani, joita hankin blogitaipaleeni alussa. Naked-paletit aiheuttivat 2010-luvun alussa paljon kohinaa blogeissa ja YouTubessa ja lähes kaikki metsästivät niitä ulkomaisista verkkokaupoista. Muistan senkin hyvin, miten verkkokauppojen sivuilla Naked-palettien kohdalla luki aina sold out, ja niitä sai kyräillä jopa kuukausia, jos mieli saada ne omakseen.

Ostin ensin Naked 2-paletin, sillä pidin sen viileästä sävymaailmasta. Käytin palettia paljon, sillä omien silmämeikkieni lisäksi käytin sitä harjoitusmeikeissä ja asiakkailla opiskellessani meikkaajaksi vuonna 2013. Vuoden 2013 jälkeen en käyttänyt palettia enää kuin satunnaisesti, mutta ostin silti paletille kaveriksi ensimmäisen Naked-paletin ja myöhemmin vielä useita muita Nakuja. Olen itse asiassa tainnut omistaa kaikki muut normaalikokoiset Naked-paletit, paitsi Reloadedin.

Yksikään Naked-paletti ei ole päässyt aktiiviseen käyttöön Naked 2-paletin jälkeen, enkä ole tarkemmin ajatellen koskaan edes pitänyt kovasti niiden laadusta. Naked 3 oli mielestäni laadullisesti pohjanoteeraus, ja vaikka palettien laatu on sen jälkeen mielestäni parantunut, pidän silti pehmeämmästä luomivärien koostumuksesta, enkä tartu Urban Decayn paletteihin Born To Runia lukuunottamatta. Viimeinen niitti Naked-palettien kohdalla on ollut niiden makuuni liian jykevät ja painavat pakkaukset. Pakkaus sinetöi juuri myös Naked Honey-paletin kohtalon, ja päätin myydä sen, viimeisen jäljellä olevan Naku-palettini.

Myönnän, että minun oli todella vaikeaa aluksi edes kuvitella luopuvani Naked-paleteistani. Tunnistin kuitenkin vuonna 2012 ostetussa Naked 2-paletissa tunkkaisen, härskin hajun, joka kertoi minulle sävynappien pilaantuneen. Naked-paletin olen ostanut vasta myöhemmin ja olen käyttänyt sitä todella vähän, joten sen kehtaan vielä lahjoittaa eteenpäin. Vaikka Naked-paletin sävyt viehättävät minua enemmän kuin Naked 2-paletin erittäin viileät neutraalit, on minun turhaa jäädä jemmailemaan sitäkään omissa kätköissä, sillä käyttöaika on käymässä vähiin senkin kohdalla.

En edelleenkään noudata orjallisesti pakkausmerkintöjä kaikkien tuotteiden kohdalla. En esimerkiksi ole luopunut kolmen vuoden jälkeenkään Anastasia Beverly Hillsin Modern Renaissance-paletistani, vaikka sille luvataan käyttöiäksi vain naurettavat puoli vuotta. Tuoksu ja koostumus ovat puuteristen tuotteiden kohdalla edelleen ne tekijät, joiden varaan lasken eniten. En kuitenkaan ottaisi enää esimerkiksi pannuprojekteihin mukaan vuosia vanhoja paletteja, joista oikeasti haluaisin vain päästä eroon.

Karsintaprojektini on edelleen kesken, vaikka olen luopunut jo paljosta ja esimerkiksi myynyt pelkästään tämän kevään aikana puolet (yli 10kpl!) suuremmista luomiväripaleteistani. Taistelen tällä hetkellä vastaan intoa täydentää kokoelmaani uusilla, luonnollisemmilla meikkituotteilla ja yritän pitää mielessä sen, että haluan oikeasti omistaa vain melko kompaktin valikoiman meikkejä.

Vuodenajat määrittelevät paljon ostoskäyttäytymistäni, ja yksi haastava ajanjakso on jälleen käsillä. Valo ja lähestyvä kevät saavat minut helposti innostumaan uutuuksista ja sulkemaan korvani järjen ääneltä. Koska en halua ajautua järjettömään noidankehään jatkuvan karsimisen ja uusien tuotteiden ostamisen kanssa, minun olisikin nyt ehkä aika valita tuotteet esimerkiksi seuraavaan pannuprojektiin ja keskittää hetkeksi intoni siihen.

Säilytättekö te meikkejä tunnesyistä? Meikkaatteko te vielä Naked-paleteilla?