Yhdeksän kuukautta vauvan kanssa

Yhdeksän kuukautta vauvan kanssa

Aloitin Siljan syntymän jälkeen monta postausta, joissa kirjoitin vauva-arjesta ja ihmettelin milloin mitäkin uutta asiaa ja ilmiötä. Ne jäivät kuitenkin yksi toisensa jälkeen julkaisematta, mistä olen ollut jälkeenpäin suorastaan huojentunut, sillä hormonihuuruissa kirjoittelin aika henkilökohtaisiakin juttuja. Liian henkilökohtaisia tänne blogiin, sillä ne koskivat itseni lisäksi myös toisia ihmisiä ja olivat välillä aika kipakkaankin sävyyn näpyteltyjä. Nyt haluan palata joihinkin aiheisiin hieman selväpäisempänä, kun pahimmat huurut ovat laskeneet.

Synnytyksestäni tuli vajaa pari viikkoa sitten kuluneeksi yhdeksän kuukautta, eli olen tuntenut tyttäreni nyt yhtä kauan kuin odotin häntä. Synnytyksestä minun on edelleen vaikeaa keksiä mitään miellyttävää sanottavaa, sillä en ole koskaan kokenut yhtä suurta epätoivoa ja minusta oli vain hirveää kärsiä 30 tuntia kipuja pystymättä nukkumaan tai ajattelemaan mitään muuta kuin että jotakin on varmasti vialla. En pystynyt ajattelemaan ihanaa palkintoa, kuten minua kehoitettiin tekemään, vaan olin vain hämmentynyt ja järkyttynyt kaikesta. Jälkitarkastuksen lääkäri sanoi minulle aikoinaan, että raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen kestää yhtä kauan kuin itse raskausaika, ja se jännää kyllä tuntuu pitävän ainakin omalla kohdallani paikkansa.

Huomasin yhdeksän kuukauden maagisen rajan olleen minulle etappi niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Olen ollut todella kiinni Siljassa koko vauva-ajan, ja aloin ylipäätään käydä missään pidemmällä kuin lähikaupassa vasta Siljan täytettyä kahdeksan kuukautta. Siljan täytettyä yhdeksän kuukautta huomasin, että kaipaan nyt jo selvästi enemmän omiakin juttuja vauva-arjen ohelle. Aiemmin minulle riitti se, että sain aamulla nukkua pari tuntia pidempään, että pääsin yksin saunaan tai että vietin pari tuntia itsekseni läheisessä ostoskeskuksessa. Nyt tuntuu hyvältä viettää toisinaan vaikka koko päivä poissa kotoa ja käydä välillä töissä.

Kroppa alkaa myös tuntua omalta, vaikka se ei olekaan samanlainen kuin ennen raskautta. Vaaka näyttää samaa lukemaa kuin ennen raskaaksi tulemista, mutta näen peilistä erilaisen kuvajaisen, enkä mahdu läheskään kaikkiin entisiin vaatteisiini. Hyväksyn asian täysin, mutta kaipaan liikkuvuutta ja voimaa kroppaani. Olen alkanut tuntea vetoa lenkkipoluille ja yrittänyt yli vuoden tauon jälkeen hiukan hölkätäkin.

Aika on mennyt todella nopeasti, mutta samalla tuntuu, kuin yhdeksään kuukauteen olisi mahtunut monia eri aikakausia. On ollut tunnetasolla todella iso juttu opetella äidiksi, aivan kuin olisin ollut kentällä, jossa minua kohti ammutaan erilaisia tunnenuolia silloin kun vähiten osaan niitä odottaa. Viimeisistä neljästä kuukaudesta olen nauttinut valtavasti, mutta ensimmäisten kuukausien haparointi ja epävarmuus oli rankkaa. En ollut epävarma suhteessa vauvaan, vaan lähinnä toisiin ihmisiin. Minun oli löydettävä tavallaan uudestaan paikkani ystäväpiirissä, yhteiskunnassa ja jopa perheessäni. Olin ollut koko aikuisikäni se ihminen, joka kertoi epäsuosittuna mielipiteenään, ettei halua koskaan lapsia. Nyt olinkin yht’äkkiä nainen, joka ei halua irrottaa hetkeksikään vauvastaan ja joka saattoi tuon tuosta itkeskellä sitä, miten tuo minikokoinen ihminen saattoi olla niin täydellinen.

Olisin halunnut vauvan syntymän jälkeen pysyä monta viikkoa kotona vain kolmestaan – vauva, minä ja mies. Koin ihan hirveää painetta kaikista vauvasta kiinnostuneista ihmisistä ja olisin halunnut paeta paikalta vauvan kanssa aina kun joku halusi tulla kylään. En osaa enkä edes halua kuvailla kaikkea mitä ihmisten kohtaaminen herätti mielessäni heti synnytyksen jälkeen, mutta pakokauhu on ehkä paras sana kuvailemaan sitä tunnetta. Tuohon aikaan minua pelotti kovasti sairastuminen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarkkailin itseäni jatkuvasti. Luulin myös sekoavani aivan totaalisesti, sillä saatoin itkeä televisio-ohjelman piirretyn ankkalapsen pudotettua jäätelöpallonsa maahan. Opin myöhemmin tuon olevan aivan tavallista. Jälkeenpäin olen pohtinut jopa erittäin yllättyneenä, että en tainnut koskaan saada baby bluesia, vaikka olin lähes varma, että minä jos joku sen saisi.

Olen ollut ja olen edelleen valtavan onnekas, sillä Siljalla ei ole ollut allergioita tai sairastelukierrettä. Minulla on myös mies, joka osallistuu tyttäremme hoitoon niin paljon kuin mahdollista. Hän on mielellään Siljan kanssa ja pärjää aivan siinä missä minäkin. Mieheni on jopa rohkeampi ja selviää paremmin joissain tilateissa, esimerkiksi silloin kun Silja on kipeä. Mies pysyy rauhallisempana kaikissa tilanteissa ja jaksaa myös aina leikkiä ja keksiä uusia virikkeitä. Meillä tiimityö on sujunut ylipäätään todella hyvin. Tähän on ehkä auttanut se, että tutustuimme aikoinaan töissä ja olemme tehneet vuosia yhdessä töitä melko kiperissäkin tilanteissa.

Yhdeksän kuukauden etappiin on kuulunut kohdallani kaipaus omiin harrastuksiin, liikunnan lisääminen ja vauvan muille hoitoon jättämisen helpottuminen. Olen myös tosiaan käynyt silloin tällöin töissä. Olemme pyöritelleet miehen kanssa välillä ajatusta unikoulusta, koska meillä heräilyt ja yösyötöt eivät todellakaan ole vähentyneet yhtään, päinvastoin. Siljalla kuuluisat nelikuisen hulinat alkoivat 3,5 kuukauden iässä ja kestivät kuukauden sijasta noin neljä kuukautta. Hetken rauhallisemman vaiheen jälkeen meillä saatettiin taas syödä kymmenenkin kertaa yössä. En kuitenkaan ole vielä valmis laittamaan Siljaa omaan huoneeseen ja lopettamaan yösyöttöjä, joten meillä varmaan heräillään öisin tunnin välein vielä pitkään.

Minua surettaa se miten nopeasti äitiysloma ja vanhempainvapaa kuluivat ja miten nopeasti vauvani kasvaa. Olen hoitovapaalla ainakin koko tämän vuoden, mutta sekin aika tuntuu silmänräpäykseltä. Kirjoitin jo aiemmin blogissa, miten työelämän oravanpyörän ulkopuolella oleminen on saanut minut tuntemaan oloni vapautuneeksi ja onnelliseksi – vapaaksi, ja tämä olo on kuukausien myötä vain vahvistunut. Tuntuu että olen ensimmäistä kertaa elämässäni havainnut vuodenaikojen vaihtelun ja kokenut miltä erilaiset säätilat tuntuvat. Olen kerinnyt nauttimaan arjen pienistä asioista ja päässyt tapaamaan perheenjäseniäni. Olen päässyt näkemään negatiivisuuden sijasta ihmisissä ja asioissa iloa. Ennenkaikkea olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin, vaikka luulin tuntevani itseni jo lähes täysin aikoinaan käymäni vuosia kestäneen terapian ansiosta.

Yksi suurimpia asioita, joita olen saavuttanut itseni kanssa tänä aikana, on itseluottamuksen ja itseni arvostamisen lisääntyminen. Kun olen saanut etäisyyttä työelämän ja muiden ihmisten minulle asettamiin vaatimuksiin ja toiveisiin, olen tajunnut olevani juuri näin hyvä. En häpeä enää oikeastaan mitään kivikkoisessa menneisyydessäni. Tämä on mielestäni tärkeää, jotta pystyn välittämään tämän eteenpäin ja opettamaan tytärtäni arvostamaan ja rakastamaan itseään. Minut on kasvatettu pysymään taustalla huomaamattomana ja hieman väärällä tavalla nöyränä, enkä halua jatkaa tällaista perintöä eteenpäin.

En halua kuulostaa siltä, että edelleenkään pitäisin äitiyttä ainoana tienä onneen ja johonkin autuaaseen olotilaan, mutta minulle tämä on ollut hyvää aikaa. En voi lakata ihmettelemästä sitä, miten hyvää minulle on tehnyt pysähtyä elämän perusasioiden äärelle ja keskittyä arkeen, joka välillä melko puuduttavinekin toistoineen, jatkuvasta univajeesta hajanaisena ja välillä kaikki paikat puurosta tahmeana, soljuu eteenpäin tasaisen varmasti pienen ihmisen kanssa maailmaa ihmetellen. Olen paljosta kiitollinen.

Aurinkoista sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa! ❤

Miltä meikkikokoelmani näyttää nyt

Kerroin tässä postauksessa aikomuksestani käydä meikkini jälleen kerran läpi ja karsia niitä tällä kertaa oikeasti raskaalla kädellä. Näin tapahtuikin vihdoin, sillä sain kuin sainkin lopulta puuttuneen kipinän ja ajan käydä kaikki vaiheet ajatuksella läpi. Projektin saaminen päätökseen vaati ajan lisäksi kylmäpäisyyttä, sillä ilman sitä asioista luopuminen ei olisi onnistunut, eikä projekti olisi edennyt toivomallani tavalla.

Meikit lojuivat pitkään olohuoneen lattialla kasoissa niin, että mies meinasi jo hermostua niihin. Myönnän toki itsekin, että on ehkä hieman ärsyttävää, kun vauva herää pitkällisen nukuttamisen jälkeen siihen, että jompikumpi meistä astuu huulipunakasan päälle ja ähisee kiukkuisena hylsyjen ja puteleiden vieriessä ympäri lattioita.

Eräänä yönä vauvan ollessa nukkumassa ja miehen ollessa yövuorossa, kannoin kaiken olohuoneesta kodinhoitohuoneen lattialle ja aloin karsia. Minulle tämä huoneen vaihto toimi jonkinnäköisenä kannustimena, sillä sain viikkoja jumittaneen vaiheen tehtyä loppuun muutamassa tunnissa. Tässä postauksessa näytän mitä meikkejä minulta lähti, mitä jäi jäljelle sekä miten ratkaisin säilytysongelmani.

Ennen kuin katsellaan kuvia lopputuloksesta, haluan jakaa kanssanne muutaman itselleni tärkeän oivalluksen.

Huomasin käyttäväni ennen meikkien karsimista aina niitä tuotteita, joista halusin eroon ja säästeleväni suosikkejani, mikä on tietenkin ihan nurinkurista. Jotenkin huono omatunto hutiostoksista pakotti aina tarttumaan niihin ikäviin yksilöihin siinä toivossa, että ne joskus kuluisivat loppuun ja lähtisivät häiritsemästä. Faktahan kuitenkin on, että esimerkiksi poskipunan loppuun kuluttamiseen voi mennä vuosia, joten kymmenen ikävän poskipunan tai viiden luomiväripaletin loppuun kuluttamiseen tarvitaan jo melkein elinikä. Sillä aikaa ne oikeasti kivat lempituotteet pilaantuvat tai menettävät muuten ihanuutensa.

Huomasin myös pyöritteleväni vuodesta toiseen käsissäni samoja tuotteita, joita en koskaan käyttänyt, mutta joista en pystynyt luopumaan, koska

a) olin maksanut siitä/niistä paljon rahaa

b) se oli blogitaipaleeseeni tai johonkin tärkeään elämäntapahtumaan liittyvä asia, kuten ensimmäinen blogin kautta saatu tuote tai häämeikin huulipuna

c) se oli suosikkimerkiltäni

Halusin viimein vapautua näihin esineisiin liittyvästä stressistä ja saada ne lopullisesti pois mielestäni.

Saatuani karsinnan päätökseen, minulle on muodostunut monia uusia meikkisuosikkeja, koska annan itseni käyttää juuri niitä tuotteita joita haluan, enkä yritä väkisin käyttää loppuun niitä joitain tiettyjä ikävämpiä tuotteita. Muistan nyt hyvin mitä kaikkea omistan, eivätkä yksittäiset tuotteet jää kokonaan unholaan.

Mennäänpä nyt viimein niihin lopputuloksiin.

Roskikseen ja kierrätykseen (esim. Back 2 MAC) meni suhteellisesti eniten tavaraa, sillä en voi hyvällä omallatunnolla myydä tai antaa kenellekään yli viisi vuotta vanhoja tuotteita. Puuteristen tuotteiden kohdalla voisin jossain tapauksessa tehdä poikkeuksen ja lahjoittaa niitä eteenpäin, mutta esim. vuonna 2012 hankituissa MACin poskipunissani oli jo tunkkainen, uudempiin yksilöihin verrattuna selkeästi erilainen haju. Käytin paljon hajuaistiani hyödyksi karsiessani tuotteita ja suosittelen tätä kaikille, sillä ainakin minä haistoin yllättävän monissa tuotteissa muuttuneen tuoksun, mikä auttoi luopumaan niistä. Aikaperspektiivin pohtiminen auttoi minua muutenkin luopumaan monesta asiasta, sillä vanhentuneiden tuotteiden käyttäminen voi olla äärimmäisessä tapauksessa jopa terveydelle haitallista. Siksi myöskään niiden säilyttämisessä ei ole edes tunnesyistä mitään järkeä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti tosi armoton karsiessani tavaraa, sillä halusin saada aikaan selkeästi pienemmän ja järkevämmän meikkiarsenaalin.

Lahjoitettavien tuotteiden läjään ei päätynyt enää tämän enempää tavaraa, sillä olen antanut jo aiemmin eteenpäin laatikkokaupalla tuotteita, jotka eivät kuulu pois heitettäviin tai myytäviin. Huomioitavaa on, että en koskaan myy blogin kautta saamiani tuotteita, vaan lahjoitan ne eteenpäin, ellen pidä niitä itse.

Myytäviäkään ei kertynyt ihan kauheasti, sillä samoin kuin lahjoitettavien kanssa, olen myytävät meikkini jo pitkälti aiemmin myynyt. Hieman katumapäälle tulin tuon Urban Decayn Vice-paletin kanssa, sillä aloin mielessäni toteuttaa sillä monia sävy-yhdistelmiä, ja paletissa todella on useita sävyjä, joita en muuten omista. Vice-paletti siis saattaa vielä jäädä minulle. Tuossa läjässä on kuitenkin useita pienempiä paletteja esim. ColourPopilta.

Loput kuvat ovatkin sitten niistä minulle jääneistä meikeistä. Paljon näitä on edelleen, mutta silmäni lepäävät näissä selkeissä ja siisteissä laatikoissa, joissa kaikki tuotteet ovat mieluisia. Laatikostot ovat Akateemisesta kirjakaupasta.

Meikkivoiteita, sävyllisiä päivävoiteita ja pohjustajia.

Sekalainen laatikko, jossa peiteaineita, puutereita ja ColourPopin yksittäiset luomivärini.

Kaikki meikkikynäni (lukuunottamatta kolmea viimeisessä kuvassa näkyvää kynää), ripsiväri, kulmapaletti sekä luomivärejä.

Poskipunia. MACin poskipunia karsin pois monia.

Korostuspuutereita.

Puutereita.

Kaikki huulimeikkini lukuunottamatta kuutta parhaillaan käytössä olevaa tuotetta. Huulimeikkitilanteesta olen kaikkein iloisin, niitä oli nimittäin ennen tätä projektia aivan liikaa. Huulituotteita lähti kokoelmastani pois suhteellisesti eniten, varmaan parikymmentä. Niitä näyttää nyt olevan ihan hämmentävän vähän, mutta juuri omaan makuuni sopivasti. Telineet ovat Tigerista.

Luomiväripalettini. Näistä en pystynyt luopumaan, vaikka tosi harvoin osaa käytänkin. En tykkää esim. Urban Decayn vanhimmista Naked-paleteista nykyään hirveästi, koska ne eivät ole makuuni tarpeeksi pigmenttisiä, mutta en pysty niistä luopumaankaan ja käytän niitä kuitenkin edelleen. Kirjatuet ovat Akateemisesta kirjakaupasta.

Viimeisenä ovat ne tuotteet, joita käytän tällä hetkellä päivittäin ja joita säilytän alakerrassa keittiön kaapissa. Päätin vaihtaa näihin kahteen säilytystelineeseen sisällön kuukausittain, jotta saan kierrätettyä meikkejä ja valittua aina vuodenaikaan sopivat sävyt. Olen tähän ratkaisuun ihan älyttömän tyytyväinen! Moni telineeseen päätyvä tuote on muuten aivan loppumaisillaan, joten sisältö saattaa hyvinkin vaihtua tällä kertaa jo keskellä kuukautta. Telineet ovat Duroylta.

Oloni on nyt mitä parhain! Projekti oikeasti helpotti arkeani, kun joka puolella ei loju meikkejä, eikä minun tarvitse enää kuluttaa aikaa hutiostosteni harmitteluun. Toisaalta on myös hienoa, että päivittäin tarvitsemani tuotteet löytyvät yhdestä paikasta ja ne myös vaihtuvat niin, että käytän tasapuolisesti kaikkia tuotteitani. Toivon tietenkin myös oppineeni hiukan järkevämmksi shoppailijaksi, jotta en joutuisi enää koskaan tekemään näin massiivista karsintaa.

Mitäs sanotte lopputuloksesta? Saiko kukaan tästä kipinää käydä omien meikkivarastojen kimppuun? 🙂

Siivousta

Muutimme tämän vuoden keväällä nykyiseen kotiimme ja siitä asti minulla on ollut käytössäni kokonainen huone meikeilleni. En todellakaan omista huoneellista meikkejä, mutta huone on minun valtakuntani, kunnes se joskus siirtyy lapsen käyttöön. Vauvan myötä en ole enää viettänyt aikaa ”meikkihuoneessa”, koska se sijaitsee yläkerrassa, jota käytämme nykyisin vain nukkumiseen. Meikkaan alakerrassa keittiössä, jonne olenkin pikku hiljaa kuljettanut kattavan meikkivalikoiman. Sama pätee kaikkeen muuhunkin kosmetiikkaan ja vaatteisiin – on vain niin paljon kätevämpää, kun ei tarvi rampata päivän aikana yläkerrassa vauva olalla. Samaan aikaan suurin osa meikeistäni on unohtunut yläkertaan ja olen jumittunut meikkaamaan lähes joka päivä samoilla meikeillä. Viime aikoina tämä on alkanut ärsyttää minua ja olen alkanut kaivata asiaan jotakin järkevää ratkaisua.

Varsinaista ratkaisua en ole vielä keksinyt, mutta olen todennut asiaa pohtiessani minulla olevan edelleen liikaa meikkejä. Haaveilen nykyään simppelistä ja selkeästä arsenaalista, jossa jokainen tuote olisi sellainen, josta todella pidän ja jota varmasti käytän. Myös vanhentuneiden tuotteiden mahdolliset bakteerit puistattavat. Minun on pitänyt muutosta asti käydä läpi meikkini ja lajitella niistä osa pois. Tiedän joukossa olevan paljon parhaat päivänsä ohittaneita meikkejä sekä tuotteita, joita minun ei tule koskaan käytettyä.

Ryhdyin eräänä sateisena päivänä tuumasta toimeen ja raahasin kaikki meikkini yläkerran meikkihuoneesta, keittiöstä, laukuista ja takkien taskuista alakertaan olohuoneen lattialle. Sain todeta, että edelleen päätään nostavasta meikkiähkystä huolimatta olen tehnyt hyvää työtä viime vuosina, sillä minulla on valtavasti vähemmän meikkejä kuin vaikkapa edellisen muuttoni aikoihin. Paljon olen siis jo myynyt ja lahjoittanut meikkejä eteenpäin.

Meikit ovat nyt lojuneet viikon olohuoneen lattialla ja olen käynyt niitä hitaasti läpi jaotellen ne neljään eri kasaan: pidettäviin, lahjoitettaviin, myytäviin ja pois heitettäviin. Pidettävien kasa on edelleen liian suuri ja joukossa on edelleen tuotteita, joista en pidä aivan varauksetta, joten en katso saaneeni projektia hyväksyttävästi suoritetuksi. Haaveeni ja tavoitteeni kun tosiaan on omistaa vain meikkejä, joista todella pidän, joita käytän ja jotka eivät ole liian vanhoja.

Aion käydä meikit läpi vielä pari kertaa uudelleen sekä kokeilla parin viikon sisällä niitä meikkejä käytännössä, joiden viimeistä kohtaloa en osaa päättää. En tule esittelemään teille yksityiskohtaisesti kaikkia meikkejäni, mutta jos teitä kiinnostaa, voisin näyttää millainen kasa lähti ja millainen kasa jäi. Toki paljastan mielelläni myös uuden meikkien säilytysratkaisuni, kunhan ensin keksin sellaisen ja selätän kahden kerroksen välisen ongelmani. Mitäs sanotte, kiinnostaako?

Alkusyksyn kuulumisia ja pohdintoja

Herään aamulla harsojen keskeltä, aamuyön syöttösessioiden jäljiltä hartiat jumissa ja toinen käsi puutuneena. Toisella puolella nukkuu mies ja toisella puolella tuhisee vauva. Vauva vie suurimman tilan sängystä, vaikka on pienin. Hän tykkää nukkua leveästi. Voisin tuijotella nukkuvaa vauvaamme tuntikausia. Yritän silti nousta sängystä äänettömästi ja hiipiä salakavalasti alakertaan, jos vaikka saisin juotua kahvikupillisen ennen kaksikon heräämistä. Olen parempi vaimo ja äiti, kun olen saanut aamuisen kofeiiniannokseni.

Onnistun  tänä aamuna hyvin yrityksessäni varastaa vartin oma kahvihetki. Keittiössä katseeni osuu läppäriin ja mielessäni vilahtaa nopeasti pari kesken jäänyttä sähköpostia. Niin ja se blogikin.

Vauva nukkuu yllättävän pitkään kahden isänsä kanssa. En kuitenkaan avaa läppäriä, sillä minua ei vain huvita. Kodinhoitohuoneessa odottaa vaatekasa viikkaamista ja astianpesukonekin pitäisi tyhjentää. Tartun mieluummin konkreettisiin asioihin, sillä pää ei tunnu nykyisin toimivan aivan entiseen tapaan. Ehtii niitä sähköposteja ja blogia sitten myöhemminkin.

Olen ollut vauvan kanssa kaksi kuukautta kotona. Kaksi kuukautta, jotka ovat olleet ”entiseen elämääni” verrattuna melko erilaisia, mutta joista olen nauttinut suuresti. Suurin muutos elämässäni vauvasymbioosin lisäksi on tuntunut olevan se, että en käy päivätyössäni, sillä olen tottunut käymään töissä  vähintään osa-aikaisesti 18-vuotiaasta lähtien. Sitä kuuluisaa omaa aikaa on töistä pois jäämisestä huolimatta vähemmän, joskin meidän vauvan kanssa kuitenkin ihan kohtuullisesti. Minulla on ollut aikaa miettiä muunmuassa blogin pitämistä ja sitä mikä minua nykyään oikeasti kiinnostaa. Tällaisia asioita alkaa väkisinkin pohtia, kun vapaa-aikaa on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja sen lyhyehkön ajan haluaa käyttää joko oikeasti hyödyllisesti, tai ainakin niin, että tekeminen rentouttaa ja saa hyvälle mielelle.

Olen innostunut vauvan ja uuden elämäntilanteen myötä todella monista uusista asioista. Vietän äitiyslomalla paljon aikaa kotona, joten on aika luontevaa, että olen kiinnostunut kodin laittamisesta, ruoanlaitosta ja leipomisesta. Kaikki eivät viihdy kotona ja äitiyslomalla, mutta minulle tämä on ollut elämäni parasta aikaa. Toki tutustuminen nykyiseen aviomieheeni, yhdessä viettämämme aika ja reissut ovat olleet omalla tavallaan parasta aikaa, mutta en ole edes silloin ollut näin rentoutunut ja kokenut keskittyväni olennaiseen – voinut henkisesti näin hyvin. Tuntuu, että teen juuri nyt sitä mikä on itselleni tärkeää ilman kiirettä minnekään. Koen jopa jo nyt haikeutta siitä, että joudun palaamaan jonain päivänä oravanpyörään ja siihen entiseen arkeen, jossa elin ennen vauvaa. Onneksi tiedostan myös sen, että ajatus tästä voi vielä muuttua.

Blogini pääasialliset aihepiirit kosmetiikka ja meikit kiinnostavat minua edelleen, eivätkä ne ole jääneet mitenkään pois elämästäni vauvan myötä. Niistä kirjoittaminen on kuitenkin tällä hetkellä ihan toinen juttu, ja siitä päästäänkin ajatuksiini bloggaamisesta juuri nyt. Koen blogini nykyisellään melko turhaksi ja ennen kaikkea lukijan kannalta turhauttavaksi paikaksi. Postaan täysin epäsäännöllisesti, kommentteihin vastaaminen kestää, postausten sisällöt ovat lähes pelkästään loppuneiden tuotteiden esittelyjä ja harvoista muista postauksista saattaa välittyä hieman väkisin vääntämisen maku. En ole blogiini enää tyytyväinen, enkä saa sen pitämisestä läheskään samanlaisa iloa kuin ennen. En ole tehnyt päätöstä lopettamisesta, mutta haluaisin kuitenkin saada päätökseen itseni kanssa käymäni kamppailun blogihiljaisuudesta tai yksipuolisista postauksista seuraavan syyllisyyden suhteen.

Koen, että bloggaaminen muuttui monelle ammattimaisemmaksi vuosina 2014-2015. Vaikka liityin tuolloin itsekin portaaliin, tiesin heti, ettei minulla olisi rahkeita tai kiinnostusta alkaa kehittää itseäni esimerkiksi valokuvaamisessa yhtä intohimoisesti kuin monet muut tekivät. Tuolloin mielessäni alkoi myös itää ajatus, että olenko ylipäätään keskinkertaisuuten pyrkivä ja tyytyvä ihminen, vai onko blogin pitäminen harrastuksena vain mennyttä aikaa omalla kohdallani.

Portaalin lakattua olemasta blogini jäi WordPressiin, mutta en koskaan enää saanut aikaiseksi hioa ulkoasua kuntoon, joten tällaiseksi se jäi. Useimmat seuraamani bloggaajat ovat kehittyneet huikeasti. He ovat tehneet hirveästi töitä bloginsa eteen ja myös satsanneet siihen rahallisesti hankkimalla uusia laitteita ja näkemällä vaivaa vaikkapa kuvausympäristön somistamisen eteen. Minulla ei ole riittävästi motivaatiota tähän, joten väkisinkin mietin onko tällaiselle kotikutoiselle, epäsäännöllisesti päivittyvälle blogille enää tarvetta tai kohderyhmää.

Kaipaan sitä, kun saatoin tulla vain hihkumaan jostakin juuri ostamastani tuotteesta tai keksimästäni uudesta sävy-yhdistelmästä. Tuntuu, että niistä ajoista on ikuisuus niin ajallisesti kuin henkisestikin. Vaikka en lue nykyään kuin muutamaa blogia säännöllisesti ja ehkä pariakymmentä epäsäännöllisesti, olen huomaavinani koko blogiskenessä entistä nopeampaa muutosta. Toiset lopettavat kokonaan, ja toiset panostavat blogiinsa entistä enemmän.

Minulla olisi usein paljonkin jaettavaa, mutta jokin tuntuu estävän minua. Bloggaaminen ei tunnu enää yhtä spontaanilta ja innostavalta kuin ennen, vaan kaiken pitäisi olla suunniteltua ja sopia tarkasti harkittuun linjaan. Kukaanhan ei minua tähän pakota, vaan olen luonut ihan itse itselleni paineet muiden kehittymisen seuraamisen myötä. Asia, jossa koen myös olevani bloggaajana kovin vanhanaikainen, on kaupallisten yhteistöiden vieroksuminen sekä nykyisin myös pr-tuotteiden välttely. Kaupalliset yhteistyöt ja pr-tuotteet saavat minut stressaantumaan. En kestä yhtään sitä, että minulle tulee harrastuksesta pakkopullan tuntua. Toki minulle ei näitä enää usein tarjoudukaan, koska en päivitä blogia aktiivisesti.

Olen edelleen varma siitä, että olen poikkeuksellisen kiinnostunut ja innostunut kosmetiikasta. Siksi haluaisin, että minulla olisi edelleen vähintään paikka, jossa kertoa kokemuksistani liittyen käyttämääni kosmetiikkaan, vaikka minulla ei ehkä olisikaan mitään uutta ja ihmeellistä sanottavaa tai upeita kuvia. Haaveilen siitä, että osaisin tehdä lyhyempiä ja napakampia postauksia, jotka olisivat ehkä nopeampia toteuttaa. Näin pystyisin vauva-arjessakin päivittämään hieman useammin. Blogini olisi syytä joka tapauksessa muuttua, jotta kokisin järkeväksi jatkaa tämän pitämistä.

Aloittaessani tätä postausta noin viikko sitten, minulla oli vahvemmin mielessä mahdollinen blogin lopettaminen. Hassua kyllä, heti kun olin kirjoittanut tämän pohdiskelevamman postauksen, valtasi minut jälleen inspiraatio jatkaa. Näin muistan käyneen joskus aiemminkin. 🙂

Millaisia blogeja te tykkäätte lukea? Jaksatteko seurata harvoin päivittyviä blogeja, vai kaipaatteko tasaista ja säännöllistä postaustahtia? Onko kiinnostuksenne blogeihin pysynyt samana vuosien saatossa?

Ihanaa viikonloppua ja syyskuuta!

Ristiriitaisia reissutunnelmia

Ristiriitaisia reissutunnelmia

Toinen reissupostaukseni onkin hieman tavallista haikeampaa tajunnanvirtaa. Reissumme on ollut mahtava, mutta siihen on sisältynyt myös hyvin ristiriitaisia tunnelmia. San Francisco sai mielialani hetkellisesti melko matalaksi ja pohdiskelin siellä paljon maailman epäoikeudenmukaisuutta ja podin muutenkin maailmantuskaa. Jos teillä on jo valmiiksi huono päivä, niin kehoitan lukemaan tämän postauksen jonain muuna ajankohtana.

Näimme jo viime vuonna monenlaista vietettyämme lähes kuukauden Amerikan eri osavaltioissa, mutta tällä kertaa lyhyemmällä reissulla olemme nähneet jopa enemmän kurjaa puolta Amerikasta. Kaliforniassa köyhien ja kodittomien tilanne on riistäytynyt länsimaisella mittapuulla käsistä, eikä asiaan ainakaan paikallisten käsityksen mukaan näy helpotusta. Kadulla asuvat ihmiset vaikuttavat olevan melko unohdettu joukko, eikä heidän tilanteensa helpottamiseksi ole tehty pitkäjänteisiä ratkaisuja. Erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt yrittävät auttaa kodittomia ja yhteiskunnan toimesta kodittomille on perustettu väliaikaisia suojia (joihin vain pieni osa mahtuu), mutta pitkäaikaiseen ja edulliseen asumiseen ei ole haluttu panostaa riittävästi. Pienen tutkimustyön perusteella tämä kierre on esim. San Franciscossa saanut sysäyksen 80-luvulla, kun silloinen presidentti vähensi rankalla kädellä varoja mm. julkisen puolen tarjoamista edullisista asunnoista sekä mielenterveyspalveluista.

Kaikki Kalifornian kadulle päätyneet ihmiset eivät ole huumeidenkäyttäjiä, kuten usein ajatellaan, vaan joukossa on myös ihmisiä, jotka työpaikkansa menettämisen jälkeen eivät ole pystyneet enää maksamaan huimia vuokria ja näin ollen saamaan asuntoa. Vaikka Suomessa ihmiselle yleensä kasautuu melkoinen ketju epäonnisia tapahtumia ennen asunnottomaksi päätymistä, muistuttaa tämän elokuvissa satumaisen osavaltion tilanne jokseenkin myös Suomen tilannetta. Sillä erotuksella toki, että täällä ihmisiä asuu moninkertainen määrä Suomeen verrattuna ja myös ongelmat näkyvät räikeämpinä.

Yövyimme San Franciscon jälkeen kolme yötä Fresnossa, joka on tunnettu kodittomista asukkaistaan sekä telttakylistä, jotka kaupunki on vuosien saatossa välillä päättänyt tuhota ilman että ihmisille on tarjottu vaihtoehtoista ratkaisua asumiseen. Kaupunki on myös kuuluisa rikollisuudestaan ja huumeongelmistaan. Tämä ei kuitenkaan näyttäytynyt meille turisteille mitenkään, koska turisteille on tietenkin tehty omat turvalliset ja hyvien palveluiden kanssa varustetut alueensa. Fresno on suhteellisen pieni kaupunki, mutta senkin sisälle mahtuu valtavat ristiriidat ja eriarvoisuus.

Turistina Kalifornian tiettyihin ihmisiin kohdistuvaa köyhyysongelmaa ei välttämättä satunnaisia kodittomia lukuunottamatta näe, ellei satu eksymään tietyille, turisteille epämieluisiksi kuvailluille alueille. San Francisco tekee tosin tässä poikkeuksen, siellä kurjuuden näkemiseltä ei voi välttyä. Kalifornian runsas kodittomien määrä on mielestäni osavaltion häpeäpilkku, jolle soisi tehtävän jotakin pikaisesti. Jonkun pitäisi tehdä jotakin on toki lause, joka minun on helppo todeta, mutta jonka tueksi itselläni ei ole antaa muuta konkreettista lisäneuvoa kuin tuttu virsi rahan suuntaamisesta enemmän tiettyihin palveluihin.

Olimme kerinneet viettää Fresnossa yhden yön ja tokeentua jo hieman San Franciscon meihin jättämästä alakuloisesta vireestä, kunnes aamulla Facebookia selatessa törmäsimme uutisiin oman kotikaupunkimme tragediasta. En edes ymmärtänyt koko asiaa aluksi, mutta iltapäivällä tieto tavoitti tunnetasolla mieleni ja koko loppupäivä meni epätodellisessa sumussa.

En halua ottaa kantaa blogissa politiikkaan tai kommentoida Turun tapahtumia muutenkaan tässä foorumissa sen enempää, mutta yksi toive minulla olisi. Itsekin perheenjäseniä menettäneenä muistan miltä kaikki spekulaatio asiaan liittyen tuntui vielä vuosien jälkeenkin. Toivoisin, että Turun iskussa läheisensä menettäneet saisivat surra omaisiaan rauhassa ilman someraivoa. Tapahtuma kosketti kaikkia suomalaisia ja kukaan ei haluaisi vastaavaa tapahtuvan uudelleen, joten reaktiot ovat toki hyvin ymmärrettäviä. Tällä hetkellä minut kuitenkin tekee hyvin surulliseksi se, että näen omassa Facebook-syötteessäni jopa keskenään läheisten ihmisten laukovan näppäimistönsä kautta toisilleen ilkeyksiä kuin riitely jotenkin muuttaisi asioita paremmaksi.

Hetkellisistä angstisista ajatuksistani huolimatta reissumme on ollut erittäin onnistunut ja koen itseni melko valmiiksi palaamaan taas viikon päästä arkeen, kun lomani loppuu. Reissun paras asia on ollut se, että olen tajunnut lähes kipeää tekevän voimakkaasti olevani ihan käsittämättömän onnekas ihminen. Tämä on yleensäkin pidemmissä matkoissa parasta: omaa elämää tulee usein mietittyä monelta eri kantilta ja arvostus sitä kohtaan kasvaa. Tiedän loman loputtua alkavani taas murehtia pieniä asioita kuin ne olisivat suurikin taakka, mutta toivon mukaan pystyn edes välillä palauttamaan mieleeni tämän matkalla kokemani tunteen.

Valoisaa uutta viikkoa kaikille!

P.S. Mieheni vaikutti hieman hämmentyneeltä luettuaan tämän postauksen. Hän ihmetteli, että koinko San Franciscon todellakin pelkästään negatiivisesti. Koin siksi tarpeelliseksi painottaa vielä teillekin, että ei, en todellakaan kokenut. Halusin vain tuoda tässä tekstissä esiin mieleeni nousseita ristiriitoja ja surullisempia puolia usein hohdokkaana kuvatun paikan todellisuudesta. Palaan San Franciscoon blogin puolella vielä myöhemmin positiivisemmissa merkeissä. 🙂