Kun elämästä tuli kummallista

Kun elämästä tuli kummallista

Yritin kovasti kirjoittaa teille täksi päiväksi tavanomaista tuotepostausta tai muuta piristävää kosmetiikka-aiheista tekstiä, mutta en yrityksistäni huolimatta pystynyt siihen. Ajatukseni ovat liian hajallaan, jotta kykenisin uppoutumaan itselleni ominaisella intensiteetillä voiteen tai meikkituotteen ominaisuuksiin. Päädyinkin hahmottelemaan mielenmaisemani tekstiksi ja jakamaan ainakin osan siitä teidän kanssanne. Teksti oli alunperin puolet pidempi ja paatoksellisempi, mutta tajusin ennen julkaisemista, että kukin voi ahdistua riittämiin vaikkapa katsomalla uutisia.

Maailmassa on aina meneillään kriisejä ja hirveitä tilanteita ja joka hetki joku ihminen kärsii. Nyt maailmaa on kohdannut kriisi, joka jännää kyllä koskettaa aivan kaikkia, jopa meitä yleensä niin onnekkaita länsimaalaisia. Jotakin onnekkuudestamme kertoo edelleen se, että meillä on pandemiankin keskellä varaa pohtia sellaisia asioita, kuin että minkä projektin valitsisimme itsellemme kotikaranteenin ajanvietteeksi, hamstraisimmeko kaappeihimme hernekeittoa vai kenties jotakin hiukan eksoottisempaa ja minkä tuoksuisella palasaippualla tänään pesisimme kätemme.

Vaikka tilanne maailmassa on tällä hetkellä sekava ja ahdistava, olen pakottanut itseni löytämään vallitsevasta kriisistä myös paljon hyvää ja mielenkiintoista. Milloin viimeksi länsimaalainen, kohtuullisesti  toimeentuleva ihminen on esimerkiksi joutunut olemaan näin paljon läsnä omien ajatustensa ja perheenjäsentensä kanssa? Käsillä on ainutlaatuisen loistava ja monille varmasti myös ainutkertaisen hirveä tilaisuus tutustua itseensä ja läheisiinsä. Tiedän itseni lukuisien ihmisten tavoin pakenevan arjessa ikäviä ajatuksia ja tunteita monenlaiseen säntäilyyn ja turhaan tekemiseen. Nyt pakeneminen ei ole lainkaan niin helppoa, kun ihmisten pitää välttämättömiä menoja lukuunottamatta pysyä kotona. Ei mikään uusi ajatus, mutta minut tämä kuitenkin pysäytti.

Todellakin koen päivittäin myös kaikkea muuta kuin kiinnostavia ahaa-elämyksiä tai kiitollisuuden tunteita. Harmittaa, suututtaa, pelottaa, raivostuttaa. Ärsyttää, että jouduimme miehen kanssa perumaan toukokuulta viimeisen kahdenkeskisen lomamatkamme vuosiin. Tylsistyttää seisoa joka päivä samalla postimerkin kokoisella takapihalla ja katsella, kun lapsi tekee ravun muotoista hiekkakakkua. Pelottaa, että mitä jos sittenkin saan jostakin tartunnan ja altistan taudille vaikkapa äitini.

Oma elämäni ei ole todellisuudessa muuttunut viime viikkoina kovinkaan radikaalisti, ja siksi minun varmasti onkin helppoa kirjoittaa tällaista kevyehköä tajunnanvirtaa raskaasta aiheesta. Käyn edelleen töissä, sillä oma alani on sellainen, jossa työt vain lisääntyvät kriisien kohdatessa, ja epidemian jälkipyykin aikaan pääsen näkemään hyvin konkreettisesti kriisin sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset yhteiskuntaan. Toki voisin jäädä myös kotiin, koska olen edelleen ensisijaisesti hoitovapaalla, mutta en koe sitä vaihtoehtoa omakseni. Olen toki kyseenalaistanut ratkaisuni useita kertoja, mutta hiljentänyt toistaiseksi pelon äänen sisälläni.

Introvertille kotona paljon aikaa viettävälle ihmiselle kotiin eristäytyminen on ehkä helpointa, ja minä tunnustan kuuluvani tähän ihmisryhmään. En voi sanoa kaipaavani työn ja perheeni lisäksi ihmiskontakteja kuin ehkä muutaman kerran kuussa. Tai ainakin niin minä luulin. Tätä uudenlaista elämää on eletty nyt vasta pari viikkoa, ja tunnen jo nyt haikeutta katsellessani vaikkapa musiikkivideota, jossa bändi esiintyy suurelle yleisölle. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tuollainen mikä oli vielä hetki sitten arkipäivää, olisi täysin mahdotonta nyt.

Tajusin tänään yhden konkreettisen asian, jonka on näissä uusissa olosuhteissa muututtava, kun enemmistö ihmisistä viettää aikaa kodeissaan ja pihoillaan. Meidän on pakko opettaa lapsi nukkumaan päiväunet sisällä, sillä asuinalueellamme käy nykyään päivisin aivan järjetön kuhina. Yritin tänään nukuttaa taaperoa ulkona, kun viereisen talon pihalla kaksi lasta roikkui puussa, toisella pihalla huusi kolme koiraa ja kolmannella pihalla sirkkelöitiin. 40 minuutin huutoitkun jälkeen lapsi nukahti syliini ja minä kirosin koronaa, aivan kuin sitä voisi syyttää nyt kaikesta.

Yritän olla ajattelematta jatkuvasti sitä, että kaikki kiva on peruttu (ainakin) kesään asti ja keskittyä elämään päivä kerrallaan. Yritän tehdä joka päivä jotakin mistä nautin, ja viime päivinä se jokin on ollut usein ruoanlaittoa, saunomista tai ihon erityisen hyvää hoitoa. Haluan pitää päällimmäisenä mielessä sen, että kyllä tämä tästä vielä, koska jos alan miettiä vaikkapa kesällä häämöttävää synnytystäni ja yhdistellä kauhukuvia nykyhetkestä siihen hetkeen, on soppa valmis.

Kommenttilootassa kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja kuulumisianne. Miten te olette voineet ja jaksaneet viime päivinä?

Luovuin Naked-paleteistani

Luovuin Naked-paleteistani

Kerroin tässä postauksessa miten olen jälleen kerran siivonnut meikkijemmojani ja miten olen tällä kertaa keskittynyt erityisesti siihen, miten vanhoja omistamani meikkituotteet ovat. Tuotteiden ikäperspektiivi on ollut asia, mikä on auttanut minua oikeasti käymään läpi tuotteita rankalla kädellä ja pääsemään yli tavasta säilyttää tuotteita vain tunnesyistä.

Ensimmäinen askel projektissani oli päätös luopua alkuperäisistä Naked-paleteistani. Ne olivat nimittäin ensimmäisiä suuria luomiväripalettejani, joita hankin blogitaipaleeni alussa. Naked-paletit aiheuttivat 2010-luvun alussa paljon kohinaa blogeissa ja YouTubessa ja lähes kaikki metsästivät niitä ulkomaisista verkkokaupoista. Muistan senkin hyvin, miten verkkokauppojen sivuilla Naked-palettien kohdalla luki aina sold out, ja niitä sai kyräillä jopa kuukausia, jos mieli saada ne omakseen.

Ostin ensin Naked 2-paletin, sillä pidin sen viileästä sävymaailmasta. Käytin palettia paljon, sillä omien silmämeikkieni lisäksi käytin sitä harjoitusmeikeissä ja asiakkailla opiskellessani meikkaajaksi vuonna 2013. Vuoden 2013 jälkeen en käyttänyt palettia enää kuin satunnaisesti, mutta ostin silti paletille kaveriksi ensimmäisen Naked-paletin ja myöhemmin vielä useita muita Nakuja. Olen itse asiassa tainnut omistaa kaikki muut normaalikokoiset Naked-paletit, paitsi Reloadedin.

Yksikään Naked-paletti ei ole päässyt aktiiviseen käyttöön Naked 2-paletin jälkeen, enkä ole tarkemmin ajatellen koskaan edes pitänyt kovasti niiden laadusta. Naked 3 oli mielestäni laadullisesti pohjanoteeraus, ja vaikka palettien laatu on sen jälkeen mielestäni parantunut, pidän silti pehmeämmästä luomivärien koostumuksesta, enkä tartu Urban Decayn paletteihin Born To Runia lukuunottamatta. Viimeinen niitti Naked-palettien kohdalla on ollut niiden makuuni liian jykevät ja painavat pakkaukset. Pakkaus sinetöi juuri myös Naked Honey-paletin kohtalon, ja päätin myydä sen, viimeisen jäljellä olevan Naku-palettini.

Myönnän, että minun oli todella vaikeaa aluksi edes kuvitella luopuvani Naked-paleteistani. Tunnistin kuitenkin vuonna 2012 ostetussa Naked 2-paletissa tunkkaisen, härskin hajun, joka kertoi minulle sävynappien pilaantuneen. Naked-paletin olen ostanut vasta myöhemmin ja olen käyttänyt sitä todella vähän, joten sen kehtaan vielä lahjoittaa eteenpäin. Vaikka Naked-paletin sävyt viehättävät minua enemmän kuin Naked 2-paletin erittäin viileät neutraalit, on minun turhaa jäädä jemmailemaan sitäkään omissa kätköissä, sillä käyttöaika on käymässä vähiin senkin kohdalla.

En edelleenkään noudata orjallisesti pakkausmerkintöjä kaikkien tuotteiden kohdalla. En esimerkiksi ole luopunut kolmen vuoden jälkeenkään Anastasia Beverly Hillsin Modern Renaissance-paletistani, vaikka sille luvataan käyttöiäksi vain naurettavat puoli vuotta. Tuoksu ja koostumus ovat puuteristen tuotteiden kohdalla edelleen ne tekijät, joiden varaan lasken eniten. En kuitenkaan ottaisi enää esimerkiksi pannuprojekteihin mukaan vuosia vanhoja paletteja, joista oikeasti haluaisin vain päästä eroon.

Karsintaprojektini on edelleen kesken, vaikka olen luopunut jo paljosta ja esimerkiksi myynyt pelkästään tämän kevään aikana puolet (yli 10kpl!) suuremmista luomiväripaleteistani. Taistelen tällä hetkellä vastaan intoa täydentää kokoelmaani uusilla, luonnollisemmilla meikkituotteilla ja yritän pitää mielessä sen, että haluan oikeasti omistaa vain melko kompaktin valikoiman meikkejä.

Vuodenajat määrittelevät paljon ostoskäyttäytymistäni, ja yksi haastava ajanjakso on jälleen käsillä. Valo ja lähestyvä kevät saavat minut helposti innostumaan uutuuksista ja sulkemaan korvani järjen ääneltä. Koska en halua ajautua järjettömään noidankehään jatkuvan karsimisen ja uusien tuotteiden ostamisen kanssa, minun olisikin nyt ehkä aika valita tuotteet esimerkiksi seuraavaan pannuprojektiin ja keskittää hetkeksi intoni siihen.

Säilytättekö te meikkejä tunnesyistä? Meikkaatteko te vielä Naked-paleteilla?

Kuinka vanhoja meikkejä te käytätte?

Kuinka vanhoja meikkejä te käytätte?

Tänään ollaan sellaisen aiheen äärellä, joka minua kiinnostaa juuri nyt ihan hirveästi! Alan joka kevät siivota kotiamme ja karsia käyttämättömäksi jäänyttä tavaraa, eli sitä voi meidän kodissamme kutsua melkeinpä varmaksi kevään merkiksi. Kuten aiempinakin vuosina, keskityn erityisen intohimoisesti meikkivarastojeni syynäämiseen. Koska saimme hiljattain tietää odottavamme perheenlisäystä, olen tänä vuonna ollut entistäkin säälimättömämpi kosmetiikkajemmojani kohtaan, sillä en usko minulla olevan yhtä hyvää mahdollisuutta näin paljon aikaa vievään projektiin enää kahden pienen lapsen kanssa kotona ollessa.

En osaa tarkalleen ottaen sanoa miten ja miksi jaksan suhtautua meikkikokoelmani karsimiseen niin suurella intohimolla kuin mitä teen, mutta se on ollut viimeiset kuusi viikkoa suurin yksittäinen materiaan liittyvä kiinnostuksenkohteeni. Tuntuu, että en saa rauhaa ennen kuin omistan vain niitä meikkejä, joita haluan oikeasti käyttää ja jotka ovat minun näköisiäni. Jokaisesta ylimääräisestä tuotteesta luopuminen herättää minussa syvää tyytyväisyyttä, varsinkin jos tuote pääsee uuteen, hyvään kotiin.

Minulle tuntuu olevan erityisen tärkeää juuri nyt, että omistamani meikit soveltuvat nykyiseen elämäntilanteeseeni ja mieltymyksiini. Käytin ennen paljon rohkeita sävyjä ja esimerkiksi violetti huulipuna ja pinkki poskipuna olivat tavaramerkkejäni, mutta nykyisin meikkaan arjessa paljon hillitymmin. Makuni on muuttunut jatkuvasti kevyempää meikkiä suosivampaan suuntaan, enkä koe enää omaksi käyttää lähes ollenkaan tietynlaisia meikkituotteita. Koen, että haluan luopua näistä tuotteista kokonaan, koska ne eivät enää vastaa tarpeisiini ja mieltymyksiini.

Olen käynyt meikkini läpi useasti, mutta en ole koskaan ennen keskittynyt näin paljon siihen yksityiskohtaan, että kuinka vanhoja meikkini oikeasti ovatkaan. Aika kuluu ainakin minun elämässäni niin hurjaa vauhtia, että saatan huomata ihan yht’äkkiä, että jonkun tietyn tuotteen käyttämisestä on hujahtanut kolme-neljäkin vuotta ihan tuosta vain. Koin ihan todella suuria ällötyksen hetkiä tarkastellessani kuinka pöyristyttävän vanhaa tavaraa on päässyt kerta toisensa läpi karsinnoistani.

Tällä kertaa olenkin käynyt lähes kaikki tuotteeni läpi tätä ja tätä internetsivua hyväksi käyttäen. Sivustoilta voi nähdä tuotteen valmistusajankohdan, kunhan löytää tuotteen koodin. Esim. MACin huulipunien kohdalla kolme merkkiä pitkä koodi on painettu hylsyn pohjaan sävyn nimen viereen.

Tällä kertaa jemmoistani lähti oikeasti valtava määrä tavaraa pois, sillä päätin etten anna enää tunnesyiden vaikuttaa meikkien säilyttämiseen, sillä ne ovat kuitenkin vain esineitä. Ja vaikka meikit eivät olisi vielä vanhoja, vanhenevat ne kuitenkin joka päivä lisää. On paljon järkevämpää antaa ne pois tänä vuonna, kun ne ovat vielä hyvässä kunnossa, kuin odottaa taas pari vuotta lisää, minkä jälkeen ne ovat roskiskamaa.

Muutama poikkeus tietenkin löytyy, kuten aina. Huomaan kuitenkin luopumisen olevan koko ajan helpompaa, ja tuote josta olen vielä maanantaina pitänyt hanakasti kiinni, päätyy usein jo keskiviikkona lahjoituskasaan, myytäväksi tai sitten ihan vain kokonaan pois.

Suurimmat hämmästyksen ja ällötyksen hetkeni koin tutkiessani aivan ensimmäisiä MACin luomivärejäni. Vanhimmat olivat vuoden 2011 alusta, eli yli yhdeksän vuotta vanhoja! Kun aloin oikein perehtyä niiden tuoksuihin ja koostumuksiin, havaitsin niissä tunkkaisen hajun ja joidenkin pinnassa erotin ihan paljaalla silmällä ylimääräistä tekstuuria. Yöks! Kyllä kirpaisi laittaa ihkaensimmäiset MACit pois, mutta laitoin muistiin suosikkisävyjeni nimet ja päätin, että voin joskus hankkia uudet niiden tilalle, jos jään ihan oikeasti kaipaamaan niitä.

Muutamista MACin limited edition-tuotteista minun oli todella vaikeaa luopua, mutta kun sain annettua ne esimerkiksi niitä paljon arvostavalle ystävälle, ei luopuminen äkkiä tuntunutkaan enää yhtään pahalta. Samoin minulle tuotti hankaluuksia irroittautua joistakin aarteina vaalimistani luomiväripaleteista, joita olin ostanut esimerkiksi häämatkalta, mutta sitten palautin taas mieleeni sen faktan, että meikit eivät säily ikuisesti. Motivaatiotani on lisännyt myös se, että viime aikoina ostamani meikit ovat luonnollisemmasta päästä ja siksi niillä on myös lyhyempi säilymisaika. Haluan keskittyä niiden käyttämiseen ilman tunnetta siitä, että uusien meikkieni sijasta minun olisi pitänyt olla käyttämässä loppuun jotakin vanhaa palettia, josta en enää edes erityisemmin pidä.

En tiedä miten paljon teitä kiinnostaa tietää mistä kaikista yksittäisistä meikeistä olen luopunut, mutta ainakin yksi postaus aiheesta on tekeillä. Lisäksi voin paljastaa sen verran, että minulla on tämän postauksen kuvissa näkyvistä tuotteista jäljellä enää jokunen hassu yksilö. Kuvien ottamisesta on jo aikaa, ja olen kerinnyt ostamaan ja myös myymään paljon uutta kuvien ottamisen jälkeen, mutta meikkieni kokonaismäärä on kaiken kaikkiaan pienentynyt huimasti ja alan pikkuhiljaa olla kokonaisuuteen tyytyväinen – en tosin aivan vielä.

Minua kiinnostaisi ihan hirveästi tietää, että miten vanhoja meikkejä te olette valmiita käyttämään, jos meikit eivät suoranaisesti vaikuta pilaantuneilta? Laittakaa halutessanne ihan lukuja peliin – kuinka vanhoja ovat vanhimmat omistamanne meikit! Kuinka moni muu puuhaa kevätsiivousta meikkijemmoilleen?

Pieniä ja suuria uutisia

Pieniä ja suuria uutisia

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuminen ei näkynyt blogissani mitenkään, sillä olen vasta kuluneen kuukauden aikana antanut itseni miettiä koko asiaa. Olen tiennyt jo pidempään, että vuodesta 2020 tulee meille todella kiireinen ja itse kunkin hermoja koetteleva, ja siksi halusin unohtaa koko vuoden vaihtumisen niin pitkälle kuin mahdollista.

Tämä vuosi on alkanut perheessämme hyvin hektisesti, sillä kummankin epäsäännöllisen (vuoro)keikkatyön lisäksi mies aloitti opiskelut toisessa kaupungissa, yli sadan kilometrin päässä kotoamme. Hän viettää suunnilleen kolmen viikon välein viikon poissa kotoa ja useimmiten menemme lapsen kanssa mukaan. Olen iän myötä tullut sellaiseksi, ettei minua huvittaisi yöpyä toisten kodeissa, vaan oma sänky tuntuu lähes ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Hotelliyöt matkoilla ovat toki asia erikseen, mutta toisten nurkissa ei vain huvittaisi enää olla. Miehen lähiopetusviikot ovat siis melko stressaavia koko perheelle ja ne mietityttävät minua aina jo etukäteen.

Koska mies aloitti kolme ja puoli vuotta kestävät ammattikorkeakouluopinnot, täytyy hänen luonnollisesti käyttää suuri osa töistä yli jäävästä vapaa-ajastaan koulutehtäviin. Tämä on ehkä minulle se kovin pala niellä tällä hetkellä, koska kaikki opiskeluun käytetty aika on pois siitä ajasta, joka ennen oli perheemme yhteistä tai minun omaa aikaani. On mahtava asia, että mies sai viimein kauan himoitsemansa opiskelupaikan ja olen tietenkin iloinen hänen puolestaan, mutta samalla tulen varmasti ainakin näin aluksi kantamaan taakkana mukana arjessa myös omaa harmistustani asiaan liittyen.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että kaksi aikuista ihmistä käy töissä, mutta lapsemme ei tosiaan ole edelleenkään päivähoidossa. Hoidon järjestäminen on siis toisinaan lähes joka päiväinen stressin aihe. Meillä on todella hyvä tukiverkosto, mutta joskus on vain noloa olla aina pyytämässä apua toisilta. Vaikka Silja luultavasti jossain vaiheessa meneekin päiväkotiin, ei avuntarve ole loppumassa vielä pitkään aikaan, sillä heinäkuussa meille on tulossa lisää porukkaa perheeseen.

Kun raskaustesti näytti plussaa marraskuun puolivälissä, en ollut mitenkään yllättynyt. En reagoinut kahteen viivaan oikein mitenkään, sillä muisto kesällä tapahtuneesta keskenmenosta oli edelleen vahvasti mielessä. Uskalsin alkaa iloita uudesta raskaudesta vasta viikon 12 ultrassa, kun näin omin silmin miten sillä hetkellä seitsemän senttiä pitkä lapsemme heitteli virkeänä kuperkeikkoja sisälläni. Pelkään nyt kaikenlaisia komplikaatioita paljon enemmän kuin esikoista odottaessa, mutta en ole antautunut pelkojen valtaan, vaan yritän uskoa, että tämä lapsi voisi syntyä.

Tällä viikolla minulla on raskausviikkoja kasassa vajaat 16. Alun pahoinvointi ja väsymyskooma ovat väistyneet ja mikä parasta, olen saanut energiani ja mielenkiintoni tavallisesti minua kiinnostavia asioita kohtaan takaisin. Olen suorastaan täynnä virtaa, mikä on tuttua myös ensimmäisen raskauteni toiselta raskauskolmannekselta. Tämä on odotusaikani parasta aikaa, sillä minulla ei ole vielä selkäkipuja tai muita jatkuvasti kiusaavia vaivoja ja pystyn nukkumaan melko hyvin.

Vaikka olen onnellinen uudesta vauvasta ja ajattelen oikeasti kaiken olevan loppujen lopuksi aivan älyttömän hyvin, olen silti kokenut välillä suoranaista paniikkia tulevaisuudesta. Koska olen aiemmin tottunut melko selkeään ja mukavasti eteenpäin rullaavaan elämään, murehdin nyt miten kaikki tulee sujumaan ensi syksynä, kun meillä on yhden lapsen sijasta kaksi lasta, miehen työt sekä opiskelut toisella paikkakunnalla. Selväjärkisenä päivänä ymmärrän, että kaikki tulee varmasti sujumaan hyvin, mutta raskaushormonien ottaessa vallan olen välillä maannut lapsen päikkäriajat sängyssä vollottamassa ja murehtimassa.

Aloin omaa tilannetta realisoidakseni seurata YouTubessa erästä kanavaa, jossa amerikkalainen kahdeksan lapsen äiti jakaa arkeaan. Osalla lapsista on vakavia sairauksia ja hänen arkensa jos jokin on hektistä, mutta silti hän ei valita. Tämä asettaa oman kitinäni ja pelkoni niin hyvin oikeanlaisiin mittasuhteisiin, että aion jatkossakin palata toisinaan katselemaan naisen elämää. Toisaalta luulen kyllä naisen taustajoukoista löytyvän monenlaisia avustajia ja kodinhoitajia, sillä nainen on aina viimeisen päälle laitettu ja koti tahrattoman puhdas…

Olen iloinen siitä, että helmikuu alkoi ja kevät on jo ihan oikeasti kohta täällä. Kaipaan valoa ja kesää aivan hirveästi. On jotenkin vinkeä ajatus, että vietän ensi kesän taas pallovatsana ja luultavasti monien raskausvaivojen riivaamana.

Olen tehnyt tänäkin keväänä ankaraa siivousta ja raivausta kotona ja karsinut meikkejäni rankemmalla kädellä kuin luultavasti koskaan aikaisemmin. Aiheesta on ehkä tulossa postausta blogiinkin, jos nyt joskus tuo sade taukoaisi ja lapsen päikkäriaikaan olisi edes hetken valoisaa, että pääsisin kuvaamaan.

Onko teille tiedossa elämään muutoksia vuonna 2020? Mistä te stressaatte tai toisaalta iloitsette juuri nyt?

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Aloitin elokuun lopussa Fitfarmin Superdieetti Simplen ja kerroin siitä teille tässä postauksessa. Lupasin alkuinnostuksissani raportoida kuuden viikon dieetistä blogissa kahden viikon välein, mutta tämä jäi vain puheeksi. Jälkeenpäin ajateltuna oli hölmöä edes luvata moista, sillä elämäntapojen muutokset ja muut vastaavat asiat saattavat usein sekoittaa ajatuksia siinä määrin, että niistä on hyvä raportoida vasta kun asiat ovat jäsentyneet ensin omassa mielessä ajan kanssa. Päädyinkin kertomaan teille dieetistä vain kerran, eli sen ensimmäisen postauksen verran. Lunastan kuitenkin lupauksestani sen verran, että kerron dieetin jälkifiiliksiä tämän kuulumispostauksen lopussa.

Kuvituksena on otoksia marraskuiselta Utrechtin reissultamme.

Halusin kirjoittaa kuulumisia pitkästä aikaa, sillä elämäntilanteeni on muuttunut vauvavuoden jälkeisistä hattaraisista tunnelmista hiukan. Viimeksi olin vielä tiiviisti vauvakuplassa ja vaahtosin kotona olemisen ihanuudesta. Kotona on edelleen ihanaa, mutta nykyään se edellyttää sitä, että pääsen välillä käymään töissä. Pelkäsin vielä kesällä, että en tule enää koskaan kaipaamaan työelämään, sillä ajatuskin töissä käymisestä ahdisti. Yritin kuvitella itseäni venyttämässä penniä ja opettelemassa leipomista ja ompelukoneen käyttöä, sillä ajatus ansiotyöstä ei todellakaan tuntunut houkuttelevalta. Ajatus töihin paluusta hiipi kuitenkin mieleeni yllättäen ja syyskuussa kuulin itseni ilmoittautuvan keikkalaiseksi useampaan eri paikkaan. Teen siis keikkatyötä, enkä missään nimessä ole edelleenkään palaamassa vakituisesti työelämään. Vakituiseen työpaikkaani olen kertonut näillä näkymin palaavani kesäkuussa 2021.

Töissä käyminen tuntuu ihanalta siksi, että saan siellä kaipaamiani aikuiskontakteja ja voin kokea, että minä osaan vielä tehdä työtäni ja vieläpä aika hyvin. Äitiysloman ja hoitovapaan suoman tauon myötä olen myös ihastunut omaan alaani uudestaan, mikä tuntuu mahtavalta. Äitiysloman alettua minä nimittäin katselin vakavasti uusia opintoja ja harkitsin alanvaihtoa. Nyt kuitenkin tuntuu taas siltä, että olen siellä missä minun pitääkin olla. Toki en myöskään pistä pahakseni palkan ilmestymistä tililleni, sillä hoitovapaan aikana normaali tuloeräni on ollut 230 euroa kuukaudessa, ja sehän ei meillä riitä edes kolmen viikon ruokiin.

Syyskuu ja lokakuu hujahtivat pitkälti töissä, mutta marraskuussa töitä on ollut taas todella paljon vähemmän. Nautin suuresti tällaisesta vaihtelusta ja työn vastapainoksi kotona lapsen kanssa oleminen on taas ollut virkistävää. Silja ei ole edelleenkään päivähoidossa, sillä meillä on onneksi niin hyvä tukiverkosto, että olemme saaneet hoidon järjestymään isovanhempien avulla. Siitä olen kyllä superkiitollinen.

Kävimme miehen kanssa marraskuun alussa kahdestaan Utrechtissa, Hollannissa. Paikka valikoitui aika sattumalta, mutta ajankohta määräytyi suosikkiyhtyeemme keikan perusteella. Opethin keikka oli loistava kuten odottaa saattoi, mutta koko matka jäi mieleeni pitkäksi ajaksi todella hyvänä ja onnistuneena kokemuksena. Utrecht oli pienen oloinen kaupunki, enkä yleensä hakeudu sellaisiin lomalla, mutta jokin paikassa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Rennon elämästä nautiskeleva tunnelma, rehdin oloiset ihmiset ja kaunis arkkitehtuuri säväyttivät minua niin, että olen kaivannut Utrechtiin kovasti takaisin.

Matkasta teki poikkeuksellisen odotetun ja myös raastavan jännittävän se, että lähdimme matkaan ensimmäistä kertaa ilman Siljaa. Silja oli hyvässä hoidossa, mutta minulle oli silti todella kova pala jättää hänet kahdeksi yöksi ja kolmeksi päiväksi. Teki kyllä hyvää päästä olemaan kahdestaan miehen kanssa, sillä kesä ja alkusyksy olivat ajoittain melko koettelevia meille.

Reissussa käyminen sytytti minussa valtavan matkakuumeen ja nyt haaveilen jo seuraavasta matkasta. Haluaisin keväällä päästä vihdoin käymään Barcelonassa.

Tällä hetkellä olen aivan superväsynyt. Se johtuu siitä samasta syystä, miksi suuri osa suomalaisista tällä hetkellä nuokkuu työpöytiensä äärellä, eli marraskuusta. Voisin mielelläni maata sängyssä kaiken vapaa-aikani, sillä valon puutteen takia en yksinkertaisesti jaksa mitään. Tätä postausta kirjoitin varmaan viikon ja aiempina viikkoina julkaisemani postaukset olen tehnyt pitkälti jo viime kuussa. Kommentteihinnekin vastaan ärsyttävän pitkällä viiveellä. Ehkä tammikuussa helpottaa.

Ulkona vallitsevan pimeyden ja ankeuden vastapainoksi olen innostunut meikeissä ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni oikein kirkkaista sävyistä. Väsymyksestä huolimatta olen meikannut joka päivä, sillä se on minun tapani taistella kaamosta vastaan. Olen onnistunut joinain päivinä tekemään tosi nättejä sävy-yhdistelmiä, mutta en ole saanut niistä edes lähellä kelvollista olevia kuvia. Kirkkaiden sävyjen lisäksi olen totaalisen hurahtanut luomiväripaletteihin, ja niistä olenkin ripotellen julkaissut postauksia täällä. Monia on silti vielä näyttämättä teille.

Väsymyksestä huolimatta minusta tuntuu siltä, että olen elämässäni juuri nyt siinä pisteessä, jossa haluaisinkin olla. En kaipaa dieettejä tai muita uusia projekteja, sillä arjessani on juuri nyt tarpeeksi sisältöä ja tekemistä sellaisenaan. Koska loin tähän loppuun hapuilevan aasinsillan dieettiin, käydään sen jälkipuinti nyt vielä läpi, vaikka en totta puhuen jaksaisi enää miettiä koko asiaa. Ai miten niin olen joskus tuuliviiri?

Dieetin ensimmäisistä kahdesta viikosta voi tosiaan lukea aiemmasta postauksestani. Kolmannen ja neljännen viikon muistan sujuneen vaihtelevasti. Toisinaan olin täynnä intoa ja virtaa, toisinaan taas hyvin kärsimätön ja närkästynyt. Painoni alkoi pudota ripeämmin muistaakseni neljännellä viikolla, mikä oli ilahduttavaa ja antoi lisää motivaatiota. Toisaalta huomasin samaan aikaan myös ikävämpiä asioita, kuten että aloimme myöskin dieetille ryhtyneen mieheni kanssa riitelemään huomattavasti enemmän kuin tavallisesti ja olimme myös usein todella huonolla tuulella ja väsyneitä. Tällöin ajattelin, että tämä ei voi olla meille hyväksi.

En vähentänyt missään vaiheessa ruokamäärää, kuten dieetissä olisi pitänyt, vaan päinvastoin lisäsin sitä hieman. Minulla putosi silti painoa tavoitteiden mukaisesti ja peilistä näkyi hetkellisesti aika erinäköinen kroppa. Virallisen dieetin päätyttyä aloin tuntea jatkuvaa nälkää, joka ei meinannut lähteä edes syömällä, eli ilmeisesti olin päätynyt säästöliekille lisäämistäni ruoista huolimatta.

Dieetin päätyttyä meni ehkä viikko siihen, että olin palannut lähes täysin vanhoihin ruokailutottumuksiini. Minulle ei tuntunut jäävän mitään käteen oppimistani asioista, vaan tunteet määrittelevät jälleen syömistäni. Kokonaisuutena dieetti oli siis minulle aika plus miinus nolla, mutta liikuntaan hurahtaminen oli silti ehdottomasti dieetin positiiviseksi laskettava lieve-ilmiö. En jaksa tässä kuussa enkä välttämättä ensi kuussakaan raahautua liikkumaan, mutta uskoisin innostuvani jälleen tammikuussa. Nyt haluan vain vajota talvihorrokseen jokaisena vapaana hetkenäni. Ja jos suklaapala antaa minulle tarvittavan porkkanan lähteä viemään lasta pilkkopimeälle pihalle keinumaan, nakkaan sen suuhuni silmää räpäyttämättä.

Miten te kestätte marraskuuta? Mitä teille kuuluu?