Väsynyt äiti

Väsynyt äiti

Viime sunnuntaina vietetty äitienpäivä sai minut tänä vuonna hieman mietteliääksi. Emme viettäneet sitä varsinaisena äitienpäivänä, sillä mies oli ollut edeltävän yön töissä ja saatuamme lapsen päiväunille halusimme kumpikin miehen kanssa vain mennä itsekin nukkumaan. Meillä on ylipäätään oltu tosi väsyneitä viime aikoina, niin minä kuin mieskin, mutta aivan erityisesti minä. Tästä syystä blogikaan ei ole päivittynyt tavalliseen tahtiin, enkä ole jaksanut olla aktiivinen muuallakaan somessa. Äitienpäivänä totesin, että minä taidan nykyään olla tosi väsynyt äiti.

Olen ollut väsynyt koko raskausajan ja luulin väsymykseni olevan pahimmillaan aivan viimeisen raskauskolmanneksen alussa, eli huhtikuun lopulla. Pakenin tällöin miehen opiskeluviikon ajaksi lapsen kanssa äitini hoiviin maalle. (Me olemme olleet tekemisissä Siljan isovanhempien kanssa koronasta huolimatta, joten tämä vierailu ei ollut mikään ihmeellinen spektaakkeli meille.) Sain nukkua reilun viikon ajan todella pitkiä yöunia ja lisäksi otin päivätorkkuja aina halutessani. Olin nukkumisesta huolimatta koko ajan väsynyt ja saamaton ja nautinkin ihan valtavasti siitä, kun muut ihmiset jaksoivat ulkoilla ja leikkiä Siljan kanssa.

Palatessani kotiin luulin levänneeni niin paljon varastoon, että jaksaisin taas leikiten Siljan uudelleen alkaneita yöheräilyjä ja nykyisin myös aikaisia aamuherätyksiä. Äitini luona kokemani väsymys olikin kuitenkin vasta alkusoittoa tulevasta, sillä kotiin palattuani olin entistä väsyneempi ja olisin voinut nukkua varmaankin 15 tuntia vuorokaudessa, mikäli se olisi ollut mahdollista. Niinä päivinä kun mies oli koko päivän kotona, saatoin kohtuullisten yöunien lisäksi nukahtaa nokosille kolmekin kertaa päivän aikana.

Olen kerinnyt miettiä jo monenlaisia syitä väsymykselleni ja mielelläni selvittäisin asiaa ihan lääkärissä, mutta korona-aika on pidätellyt minua ja saanut minut aina laskemaan puhelimen kädestäni. Olen kuvitellut kuulevani korvissani ylikuormitetun terveydenhuollon ammattilaisen syvän huokauksen, kun raskaana oleva nainen soittaa ja pyytää testejä tällaisena aikana. Eniten minua mietityttää tällä hetkellä lamaannuttava väsymys yhdistettynä huiman nopeaan painonnousuun, jotka molemmat ovat tiettyyn pisteeseen asti normaaleja asioita raskausaikana. En kuitenkaan kokenut aivan tällaista ensimmäisessä raskaudessani, vaikka kaikenlaisia vaivoja oli silloinkin.

Meillä on katsottu aivan luvattoman paljon lastenohjelmia tänä keväänä, koska en ole yksinkertaisesti pystynyt parempaan. Yritän ulkoilla lapsen kanssa joka päivä ihan kummankin hyvinvoinnin vuoksi, mutta usein on myös niitä päiviä, kun en jaksa. Olen todella saanut oppia mitä on huono omatunto vanhempana ja äitinä.

Uskon mielen vaikuttavan vahvasti ihmisen kokemukseen itsestään ja voinnistaan ja siksi lähdin nytkin etsimään syitä väsymykselleni psyykkisistä tekijöistä. Olen sairastanut aiemmin elämässäni masennusta, joten tiedän miltä se tuntuu ja miten se minulla näyttäytyy. Siksi aloinkin epäillä itselläni uudelleen herännyttä depressiivisyyttä ja aloin tarkkailla tuntemuksiani herkemmillä tuntosarvilla. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen depressiosta melko pian, sillä vaikka minulla on toki ollut väsymyksen vuoksi tavallista alakuloisempi olo, keksin helposti syitä hetkelliselle mielialan laskulle. Onhan jo tässä koronan aiheuttamassa poikkeustilassa itse kullekin aivan riittävästi aihetta kokea olonsa tavallista alakuloisemmaksi.

Siljasta on tullut aivan ihana höpöttelijä ja koko maailmaa rakastava, täyttä tunnetta oleva tyttö. Hän on luonteeltaan aivan minun vastakohtani – vilkas, puhelias ja ulospäin suuntautunut. Juuri nyt olisi ihanaa jaksaa olla hänen loputtomaan uteliaisuuteensa ja elämäniloonsa vastaava äiti, kun vietämme viimeisiä kuukausia kaksin kotona ennen kuin uusi vauva saapuu.

Vaikka viime viikot ja jopa kuukaudet ovat soljuneet ohi väsymyksen sumussa ja erinäisten liikkumista vaikeuttavien fyysisten vaivojen kanssa tahiessa, on päiviin mahtunut myös ilonaiheita. Olen muunmuassa löytänyt uudelleen lukemisen riemun, ja mieheni on pitänyt huolta siitä, että minulla on riittänyt hyvää luettavaa. Pikkuhiljaa olen jaksanut alkaa suunnitella myös pieniä siivousprojekteja, joita yritän toteuttaa ennen heinäkuuta ja vauvan syntymää.

Viime yön unessa juoksin pakoon karhua Silja sylissäni metsässä. Silja tuntui tosi painavalta ja omat jalkani raskailta. Karhu saavutti meitä, mutta mysteeriksi jäi saiko se meidät lopulta kiinni, sillä juuri silloin mies ja lapsi tulivat herättämään minua ja palasin painajaisesta todellisuuteen. En tiedä oliko tämä ahdistava uni laukaiseva tekijä, mutta tänä aamuna soitin vihdoin terveydenhoitajalle. Vointiani aletaan nyt tutkia.

Onko joku muu ollut tänä keväänä erityisen väsynyt? Miten olette tulleet toimeen asian kanssa?

Ps. Kirjoitin täällä postauksessa Mádaran kampanjasta, jonka oli aiemmin saamani tiedon mukaan määrä olla 12.5. Kampanjapäivä onkin 19.5. Pahoittelen jakamastani väärästä tiedosta!

Pieniä ja suuria uutisia

Pieniä ja suuria uutisia

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuminen ei näkynyt blogissani mitenkään, sillä olen vasta kuluneen kuukauden aikana antanut itseni miettiä koko asiaa. Olen tiennyt jo pidempään, että vuodesta 2020 tulee meille todella kiireinen ja itse kunkin hermoja koetteleva, ja siksi halusin unohtaa koko vuoden vaihtumisen niin pitkälle kuin mahdollista.

Tämä vuosi on alkanut perheessämme hyvin hektisesti, sillä kummankin epäsäännöllisen (vuoro)keikkatyön lisäksi mies aloitti opiskelut toisessa kaupungissa, yli sadan kilometrin päässä kotoamme. Hän viettää suunnilleen kolmen viikon välein viikon poissa kotoa ja useimmiten menemme lapsen kanssa mukaan. Olen iän myötä tullut sellaiseksi, ettei minua huvittaisi yöpyä toisten kodeissa, vaan oma sänky tuntuu lähes ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Hotelliyöt matkoilla ovat toki asia erikseen, mutta toisten nurkissa ei vain huvittaisi enää olla. Miehen lähiopetusviikot ovat siis melko stressaavia koko perheelle ja ne mietityttävät minua aina jo etukäteen.

Koska mies aloitti kolme ja puoli vuotta kestävät ammattikorkeakouluopinnot, täytyy hänen luonnollisesti käyttää suuri osa töistä yli jäävästä vapaa-ajastaan koulutehtäviin. Tämä on ehkä minulle se kovin pala niellä tällä hetkellä, koska kaikki opiskeluun käytetty aika on pois siitä ajasta, joka ennen oli perheemme yhteistä tai minun omaa aikaani. On mahtava asia, että mies sai viimein kauan himoitsemansa opiskelupaikan ja olen tietenkin iloinen hänen puolestaan, mutta samalla tulen varmasti ainakin näin aluksi kantamaan taakkana mukana arjessa myös omaa harmistustani asiaan liittyen.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että kaksi aikuista ihmistä käy töissä, mutta lapsemme ei tosiaan ole edelleenkään päivähoidossa. Hoidon järjestäminen on siis toisinaan lähes joka päiväinen stressin aihe. Meillä on todella hyvä tukiverkosto, mutta joskus on vain noloa olla aina pyytämässä apua toisilta. Vaikka Silja luultavasti jossain vaiheessa meneekin päiväkotiin, ei avuntarve ole loppumassa vielä pitkään aikaan, sillä heinäkuussa meille on tulossa lisää porukkaa perheeseen.

Kun raskaustesti näytti plussaa marraskuun puolivälissä, en ollut mitenkään yllättynyt. En reagoinut kahteen viivaan oikein mitenkään, sillä muisto kesällä tapahtuneesta keskenmenosta oli edelleen vahvasti mielessä. Uskalsin alkaa iloita uudesta raskaudesta vasta viikon 12 ultrassa, kun näin omin silmin miten sillä hetkellä seitsemän senttiä pitkä lapsemme heitteli virkeänä kuperkeikkoja sisälläni. Pelkään nyt kaikenlaisia komplikaatioita paljon enemmän kuin esikoista odottaessa, mutta en ole antautunut pelkojen valtaan, vaan yritän uskoa, että tämä lapsi voisi syntyä.

Tällä viikolla minulla on raskausviikkoja kasassa vajaat 16. Alun pahoinvointi ja väsymyskooma ovat väistyneet ja mikä parasta, olen saanut energiani ja mielenkiintoni tavallisesti minua kiinnostavia asioita kohtaan takaisin. Olen suorastaan täynnä virtaa, mikä on tuttua myös ensimmäisen raskauteni toiselta raskauskolmannekselta. Tämä on odotusaikani parasta aikaa, sillä minulla ei ole vielä selkäkipuja tai muita jatkuvasti kiusaavia vaivoja ja pystyn nukkumaan melko hyvin.

Vaikka olen onnellinen uudesta vauvasta ja ajattelen oikeasti kaiken olevan loppujen lopuksi aivan älyttömän hyvin, olen silti kokenut välillä suoranaista paniikkia tulevaisuudesta. Koska olen aiemmin tottunut melko selkeään ja mukavasti eteenpäin rullaavaan elämään, murehdin nyt miten kaikki tulee sujumaan ensi syksynä, kun meillä on yhden lapsen sijasta kaksi lasta, miehen työt sekä opiskelut toisella paikkakunnalla. Selväjärkisenä päivänä ymmärrän, että kaikki tulee varmasti sujumaan hyvin, mutta raskaushormonien ottaessa vallan olen välillä maannut lapsen päikkäriajat sängyssä vollottamassa ja murehtimassa.

Aloin omaa tilannetta realisoidakseni seurata YouTubessa erästä kanavaa, jossa amerikkalainen kahdeksan lapsen äiti jakaa arkeaan. Osalla lapsista on vakavia sairauksia ja hänen arkensa jos jokin on hektistä, mutta silti hän ei valita. Tämä asettaa oman kitinäni ja pelkoni niin hyvin oikeanlaisiin mittasuhteisiin, että aion jatkossakin palata toisinaan katselemaan naisen elämää. Toisaalta luulen kyllä naisen taustajoukoista löytyvän monenlaisia avustajia ja kodinhoitajia, sillä nainen on aina viimeisen päälle laitettu ja koti tahrattoman puhdas…

Olen iloinen siitä, että helmikuu alkoi ja kevät on jo ihan oikeasti kohta täällä. Kaipaan valoa ja kesää aivan hirveästi. On jotenkin vinkeä ajatus, että vietän ensi kesän taas pallovatsana ja luultavasti monien raskausvaivojen riivaamana.

Olen tehnyt tänäkin keväänä ankaraa siivousta ja raivausta kotona ja karsinut meikkejäni rankemmalla kädellä kuin luultavasti koskaan aikaisemmin. Aiheesta on ehkä tulossa postausta blogiinkin, jos nyt joskus tuo sade taukoaisi ja lapsen päikkäriaikaan olisi edes hetken valoisaa, että pääsisin kuvaamaan.

Onko teille tiedossa elämään muutoksia vuonna 2020? Mistä te stressaatte tai toisaalta iloitsette juuri nyt?

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Syksyn kuulumisia ja Superdieetti Simplen jälkipuinti

Aloitin elokuun lopussa Fitfarmin Superdieetti Simplen ja kerroin siitä teille tässä postauksessa. Lupasin alkuinnostuksissani raportoida kuuden viikon dieetistä blogissa kahden viikon välein, mutta tämä jäi vain puheeksi. Jälkeenpäin ajateltuna oli hölmöä edes luvata moista, sillä elämäntapojen muutokset ja muut vastaavat asiat saattavat usein sekoittaa ajatuksia siinä määrin, että niistä on hyvä raportoida vasta kun asiat ovat jäsentyneet ensin omassa mielessä ajan kanssa. Päädyinkin kertomaan teille dieetistä vain kerran, eli sen ensimmäisen postauksen verran. Lunastan kuitenkin lupauksestani sen verran, että kerron dieetin jälkifiiliksiä tämän kuulumispostauksen lopussa.

Kuvituksena on otoksia marraskuiselta Utrechtin reissultamme.

Halusin kirjoittaa kuulumisia pitkästä aikaa, sillä elämäntilanteeni on muuttunut vauvavuoden jälkeisistä hattaraisista tunnelmista hiukan. Viimeksi olin vielä tiiviisti vauvakuplassa ja vaahtosin kotona olemisen ihanuudesta. Kotona on edelleen ihanaa, mutta nykyään se edellyttää sitä, että pääsen välillä käymään töissä. Pelkäsin vielä kesällä, että en tule enää koskaan kaipaamaan työelämään, sillä ajatuskin töissä käymisestä ahdisti. Yritin kuvitella itseäni venyttämässä penniä ja opettelemassa leipomista ja ompelukoneen käyttöä, sillä ajatus ansiotyöstä ei todellakaan tuntunut houkuttelevalta. Ajatus töihin paluusta hiipi kuitenkin mieleeni yllättäen ja syyskuussa kuulin itseni ilmoittautuvan keikkalaiseksi useampaan eri paikkaan. Teen siis keikkatyötä, enkä missään nimessä ole edelleenkään palaamassa vakituisesti työelämään. Vakituiseen työpaikkaani olen kertonut näillä näkymin palaavani kesäkuussa 2021.

Töissä käyminen tuntuu ihanalta siksi, että saan siellä kaipaamiani aikuiskontakteja ja voin kokea, että minä osaan vielä tehdä työtäni ja vieläpä aika hyvin. Äitiysloman ja hoitovapaan suoman tauon myötä olen myös ihastunut omaan alaani uudestaan, mikä tuntuu mahtavalta. Äitiysloman alettua minä nimittäin katselin vakavasti uusia opintoja ja harkitsin alanvaihtoa. Nyt kuitenkin tuntuu taas siltä, että olen siellä missä minun pitääkin olla. Toki en myöskään pistä pahakseni palkan ilmestymistä tililleni, sillä hoitovapaan aikana normaali tuloeräni on ollut 230 euroa kuukaudessa, ja sehän ei meillä riitä edes kolmen viikon ruokiin.

Syyskuu ja lokakuu hujahtivat pitkälti töissä, mutta marraskuussa töitä on ollut taas todella paljon vähemmän. Nautin suuresti tällaisesta vaihtelusta ja työn vastapainoksi kotona lapsen kanssa oleminen on taas ollut virkistävää. Silja ei ole edelleenkään päivähoidossa, sillä meillä on onneksi niin hyvä tukiverkosto, että olemme saaneet hoidon järjestymään isovanhempien avulla. Siitä olen kyllä superkiitollinen.

Kävimme miehen kanssa marraskuun alussa kahdestaan Utrechtissa, Hollannissa. Paikka valikoitui aika sattumalta, mutta ajankohta määräytyi suosikkiyhtyeemme keikan perusteella. Opethin keikka oli loistava kuten odottaa saattoi, mutta koko matka jäi mieleeni pitkäksi ajaksi todella hyvänä ja onnistuneena kokemuksena. Utrecht oli pienen oloinen kaupunki, enkä yleensä hakeudu sellaisiin lomalla, mutta jokin paikassa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Rennon elämästä nautiskeleva tunnelma, rehdin oloiset ihmiset ja kaunis arkkitehtuuri säväyttivät minua niin, että olen kaivannut Utrechtiin kovasti takaisin.

Matkasta teki poikkeuksellisen odotetun ja myös raastavan jännittävän se, että lähdimme matkaan ensimmäistä kertaa ilman Siljaa. Silja oli hyvässä hoidossa, mutta minulle oli silti todella kova pala jättää hänet kahdeksi yöksi ja kolmeksi päiväksi. Teki kyllä hyvää päästä olemaan kahdestaan miehen kanssa, sillä kesä ja alkusyksy olivat ajoittain melko koettelevia meille.

Reissussa käyminen sytytti minussa valtavan matkakuumeen ja nyt haaveilen jo seuraavasta matkasta. Haluaisin keväällä päästä vihdoin käymään Barcelonassa.

Tällä hetkellä olen aivan superväsynyt. Se johtuu siitä samasta syystä, miksi suuri osa suomalaisista tällä hetkellä nuokkuu työpöytiensä äärellä, eli marraskuusta. Voisin mielelläni maata sängyssä kaiken vapaa-aikani, sillä valon puutteen takia en yksinkertaisesti jaksa mitään. Tätä postausta kirjoitin varmaan viikon ja aiempina viikkoina julkaisemani postaukset olen tehnyt pitkälti jo viime kuussa. Kommentteihinnekin vastaan ärsyttävän pitkällä viiveellä. Ehkä tammikuussa helpottaa.

Ulkona vallitsevan pimeyden ja ankeuden vastapainoksi olen innostunut meikeissä ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni oikein kirkkaista sävyistä. Väsymyksestä huolimatta olen meikannut joka päivä, sillä se on minun tapani taistella kaamosta vastaan. Olen onnistunut joinain päivinä tekemään tosi nättejä sävy-yhdistelmiä, mutta en ole saanut niistä edes lähellä kelvollista olevia kuvia. Kirkkaiden sävyjen lisäksi olen totaalisen hurahtanut luomiväripaletteihin, ja niistä olenkin ripotellen julkaissut postauksia täällä. Monia on silti vielä näyttämättä teille.

Väsymyksestä huolimatta minusta tuntuu siltä, että olen elämässäni juuri nyt siinä pisteessä, jossa haluaisinkin olla. En kaipaa dieettejä tai muita uusia projekteja, sillä arjessani on juuri nyt tarpeeksi sisältöä ja tekemistä sellaisenaan. Koska loin tähän loppuun hapuilevan aasinsillan dieettiin, käydään sen jälkipuinti nyt vielä läpi, vaikka en totta puhuen jaksaisi enää miettiä koko asiaa. Ai miten niin olen joskus tuuliviiri?

Dieetin ensimmäisistä kahdesta viikosta voi tosiaan lukea aiemmasta postauksestani. Kolmannen ja neljännen viikon muistan sujuneen vaihtelevasti. Toisinaan olin täynnä intoa ja virtaa, toisinaan taas hyvin kärsimätön ja närkästynyt. Painoni alkoi pudota ripeämmin muistaakseni neljännellä viikolla, mikä oli ilahduttavaa ja antoi lisää motivaatiota. Toisaalta huomasin samaan aikaan myös ikävämpiä asioita, kuten että aloimme myöskin dieetille ryhtyneen mieheni kanssa riitelemään huomattavasti enemmän kuin tavallisesti ja olimme myös usein todella huonolla tuulella ja väsyneitä. Tällöin ajattelin, että tämä ei voi olla meille hyväksi.

En vähentänyt missään vaiheessa ruokamäärää, kuten dieetissä olisi pitänyt, vaan päinvastoin lisäsin sitä hieman. Minulla putosi silti painoa tavoitteiden mukaisesti ja peilistä näkyi hetkellisesti aika erinäköinen kroppa. Virallisen dieetin päätyttyä aloin tuntea jatkuvaa nälkää, joka ei meinannut lähteä edes syömällä, eli ilmeisesti olin päätynyt säästöliekille lisäämistäni ruoista huolimatta.

Dieetin päätyttyä meni ehkä viikko siihen, että olin palannut lähes täysin vanhoihin ruokailutottumuksiini. Minulle ei tuntunut jäävän mitään käteen oppimistani asioista, vaan tunteet määrittelevät jälleen syömistäni. Kokonaisuutena dieetti oli siis minulle aika plus miinus nolla, mutta liikuntaan hurahtaminen oli silti ehdottomasti dieetin positiiviseksi laskettava lieve-ilmiö. En jaksa tässä kuussa enkä välttämättä ensi kuussakaan raahautua liikkumaan, mutta uskoisin innostuvani jälleen tammikuussa. Nyt haluan vain vajota talvihorrokseen jokaisena vapaana hetkenäni. Ja jos suklaapala antaa minulle tarvittavan porkkanan lähteä viemään lasta pilkkopimeälle pihalle keinumaan, nakkaan sen suuhuni silmää räpäyttämättä.

Miten te kestätte marraskuuta? Mitä teille kuuluu?

Kun pää ei kestä dieettiä

Kun pää ei kestä dieettiä

Kesäkuu on täällä, iloista kesää siis kaikille! Oma kesäfiilikseni katosi jonnekin ilmojen viilennyttyä ja sain samaan rytäkkään ärhäkän flunssan, joten viime viikolla ilmestyi tavallisesta poiketen vain yksi postaus. Viikonloppuna kävin tapaamassa ystävää, minkä jäljiltä olo ja mieliala alkavat olla taas noususuuntaisia, joten enköhän pääse takaisin entiseen postaustahtiin. Maanantain ratoksi olisi luvassa astetta raskaampi lukukokemus, mutta eikös pieni ahdinko kuulukin alkuviikkoon?

Päätin suunnilleen pari kuukautta sitten aloittaa pitkästä aikaa dieetin. Idea siihen syntyi monen asian yhteisvaikutuksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että huomasin useimpien housujeni kiristävän ikävästi vyötärön kohdalta. Halusin päästä eroon muutamasta kilosta ja samalla tehdä pientä elämäntaparemonttia. Oli selvää itsepetosta edes kuvitella, että pystyisin pieneen elämäntaparemonttiin, kyseessä kun on aina kaikki tai ei mitään, kun aloitan jotakin. Tiedätte varmasti tämän mustavalkoisen ihmistyypin. Sukelsin siis tyypilliseen tapaani täysillä kierroksilla hiilihydraattien laskennan, induktion ja keinomakeuttajien maailmaan ja tänään kerron teille miksi dieettini epäonnistui jo kahden viikon jälkeen ja miltä tuntuu, kun pää ei yksinkertaisesti kestä dieettiä.

Kerrottakoon aluksi, että olen normaalipainoinen, enkä ole koskaan lihonut helposti. Ruokaan liittyvät asiat eivät silti ole olleet minulle täysin ongelmattomia ja sairastuinkin ala-asteikäisenä syömishäiriöön reaktiona asioihin, joita en pystynyt muuten vastaanottamaan saati käsittelemään. Kärsin syömishäiriöiden parista eri muodosta aina varhaisaikuisuuteen asti, mutta tänä päivänä pidän vartaloani hyvänä ja suhteeni ruokaan on ainakin omalla mittapuullani melko normaali. Pidän itseäni siinä suhteessa todella onnekkaana, että vaikka sairastin syömishäiriötä useita vuosia, ei minulle jäänyt siitä kummituksia varjostamaan loppuelämääni, kuten ilmeisesti monille saattaa käydä. Minun on ollut helppoa olla ajattelematta ruokaa tai syömistä liikaa, koska olen voinut aina syödä lähes mitä tahansa ilman allergioita tai huolta ylipainosta. Sairastuttuani raskausdiabetekseen minua pikkuisen ahdisti, koska tiesin toisten ihmisten tarkkailevan syömisiäni. Silloin jännitin, että miten pääni reagoi tähän ja alanko oireilla jotenkin epäterveesti, mutta onneksi en alkanut. Myönnän silti nauttineeni suuresti, kun painoni raskauden jälkeen putosi miltei 20 kiloa ja pääsin eroon myös raskausdiabeteksesta.

Olen aina syönyt todella paljon makeaa, mutta kotiäitinä sokerihulluuteni on saanut aivan uudet mittasuhteet. Kotona on helppoa heittää suuhun jotakin makeaa, koska sitä on meillä aina saatavilla. Sokeri piristää minua, kun olen väsynyt tai allapäin. Saan päänsärkyä ja olen hermostunut viimeistään illalla, jos en ole saanut koko päivänä sokeria. Tästä havainnosta suivaantuneena aloin haaveilla elämäntaparemontista. Vielä kun tajusin joutuvani ostamaan kasapäin uusia vaatteita vanhojen pieneksi käyneiden tilalle, alkoi idea dieetistä hahmottua.

Valitsin muodikkaan vähähiilihydraattisen dieetin, koska muistin saaneeni sen avulla joskus nopeasti painoni putoamaan. Halusin sen avulla päästä myös eroon sokeririippuvuudestani ja lopulta se tuntui suorastaan ainoalta oikealta vaihtoehdolta minulle. Samalla se olisi minulle myös ehkäpä haastavin mahdollinen ruokavaliomuutos, sillä rakastan hiilihydraatteja ja kaikki suosikkiruokani ovat oikeita hiilihydraattipommeja. Psyykkasin itseäni pari päivää, hävitin kotoa karkkijemmani ja aloitin dieetin. Se tuntui alkuinnostuksessa pari päivää lähes hauskalta, kolmannen päivän jälkeen siedettävältä ja viikon jälkeen mentiin jo jossain puisevan ja ahdistavan välimaastossa.

Tajusin nopeasti ikävöiväni makeaa ja kokevani puhdasta surua siitä, että en voinut kruunata iltapäivän kahvihetkeäni suklaalla tai kauhoa illalla miehen kanssa jäätelöä tv:n ääressä. Sitä en kuitenkaan huomannut itse, että aloin jo viikon dieetin jälkeen olla jatkuvasti ärtyinen, kireä ja todella rasittava ihminen. Vähän kuin olisin ollut poikkeuksellisten hankalien PMS-oireiden riivaamana. Tästä huomautti vienosti aviomieheni, joka esitti toiveen, että jospa siirtyisin taas tavallisiin ruokailutottumuksiini. Kuittasin ehdotuksen ärtyneesti miehen omaksi oikkuiluksi, enkä missään nimessä suostunut keskeyttämään dieettiäni, olinhan ihan varmasti jo laihtunutkin hiukan.

Kun Rodoksen matkamme lähestyi ja mies eräänä päivänä tajusi, että aikoisin olla lomamatkallammekin dieetillä, nousi hänen äänensä lähes falsettiin järkytyksestä. Aloin itsekin olla jo hiukan epäilevällä kannalla, mutta palautin nopeasti mieleeni ne kaapissa roikkuvat liian pienet farkut ja puraisin olkiani kohautellen tomaattia. Aloin kuitenkin pian itsekin huomata poikkeuksellisen äreän auran ympärilläni ja harmistuin siitä erityisesti vauvan vuoksi, sillä tiesin hänen aistivan meistä helposti kireyden ja eripuran.

Rodokselle päästyämme olin yllättäen kyllä jo itsekin kypsä lopettamaan dieetin. Päätin lopettaa hiilihydraattien kyttäämisen perustellen sen itselleni monin eri tavoin, ja asia oli sillä taputeltu. Minut kuitenkin yllätti se voimakas reaktio, joka mielessäni tapahtui sillä hetkellä, kun kahden viikon jälkeen söin ensimmäistä kertaa hiilihydraattipitoista ruokaa. Jouduin poistumaan pöydästä ja menemään vessaan pillittämään, sillä ilmeisesti kaksi viikkoa päätäni kiristänyt vanne päätti toteuttaa erorituaalin näyttävästi ja vielä tuikata minua viime hetkellä aivojeni tunnekeskukseen. Tämän omituisen puuskan jälkeen oloni oli raskaan ateriankin jälijltä kevyt.

Vaikka kahden viikon vähähiilarinen oli klassinen esimerkki epäonnistuneesta dieetistä ja saavutukseni olivat lähinnä rahanmeno ja parin viikon masentuminen ja ärtymys, tiedän myös aloittavani jälleen jonain päivänä uuden dieetin. Tämä ei ole asia josta pitäisi huolestua, vaan kyse on kohdallani lähinnä hurahtamisesta trendikkäisiin asioihin tuhansien muiden ihmisten tavoin. Tässä kohtaa moni tuttavani usein sanoo minulle, että miksi aloitan dieettejä, miksi en vain opettele pärjäämään vähemmällä sokerilla arjessa. Tässä onkin asian ydin, kun en vain ole sellainen ihminen, joka siihen aivan helposti pystyisi. Tulen varmasti tahimaan asian kanssa lopun ikääni, siinä missä joku toinen kipuilee lottokuponkien tai tupakan kanssa. Syömiseen liittyvät asiat ovat hankalia, koska ihminen ei voi lopettaa syömistä kokonaan, kuten vaikka päihteet tai pelaamisen.

Olen Rodoksen pillitysepisodin jälkeen jatkanut elämääni onnellisena sokeririippuvaisena ja elänyt aivan pellossa karkkipussieni kanssa. Ne liian pienet farkut eivät edelleenkään mahdu jalkaani, mutta onneksi löysin Rodokselta kympillä kokoa suuremmat farkut, jotka mahtuvat minulle loistavasti.

Onko teillä tapana kokeilla erilaisia dieettejä? Miten oma päänne kestää niitä?