Pieniä ja suuria uutisia

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuminen ei näkynyt blogissani mitenkään, sillä olen vasta kuluneen kuukauden aikana antanut itseni miettiä koko asiaa. Olen tiennyt jo pidempään, että vuodesta 2020 tulee meille todella kiireinen ja itse kunkin hermoja koetteleva, ja siksi halusin unohtaa koko vuoden vaihtumisen niin pitkälle kuin mahdollista.

Tämä vuosi on alkanut perheessämme hyvin hektisesti, sillä kummankin epäsäännöllisen (vuoro)keikkatyön lisäksi mies aloitti opiskelut toisessa kaupungissa, yli sadan kilometrin päässä kotoamme. Hän viettää suunnilleen kolmen viikon välein viikon poissa kotoa ja useimmiten menemme lapsen kanssa mukaan. Olen iän myötä tullut sellaiseksi, ettei minua huvittaisi yöpyä toisten kodeissa, vaan oma sänky tuntuu lähes ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Hotelliyöt matkoilla ovat toki asia erikseen, mutta toisten nurkissa ei vain huvittaisi enää olla. Miehen lähiopetusviikot ovat siis melko stressaavia koko perheelle ja ne mietityttävät minua aina jo etukäteen.

Koska mies aloitti kolme ja puoli vuotta kestävät ammattikorkeakouluopinnot, täytyy hänen luonnollisesti käyttää suuri osa töistä yli jäävästä vapaa-ajastaan koulutehtäviin. Tämä on ehkä minulle se kovin pala niellä tällä hetkellä, koska kaikki opiskeluun käytetty aika on pois siitä ajasta, joka ennen oli perheemme yhteistä tai minun omaa aikaani. On mahtava asia, että mies sai viimein kauan himoitsemansa opiskelupaikan ja olen tietenkin iloinen hänen puolestaan, mutta samalla tulen varmasti ainakin näin aluksi kantamaan taakkana mukana arjessa myös omaa harmistustani asiaan liittyen.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että kaksi aikuista ihmistä käy töissä, mutta lapsemme ei tosiaan ole edelleenkään päivähoidossa. Hoidon järjestäminen on siis toisinaan lähes joka päiväinen stressin aihe. Meillä on todella hyvä tukiverkosto, mutta joskus on vain noloa olla aina pyytämässä apua toisilta. Vaikka Silja luultavasti jossain vaiheessa meneekin päiväkotiin, ei avuntarve ole loppumassa vielä pitkään aikaan, sillä heinäkuussa meille on tulossa lisää porukkaa perheeseen.

Kun raskaustesti näytti plussaa marraskuun puolivälissä, en ollut mitenkään yllättynyt. En reagoinut kahteen viivaan oikein mitenkään, sillä muisto kesällä tapahtuneesta keskenmenosta oli edelleen vahvasti mielessä. Uskalsin alkaa iloita uudesta raskaudesta vasta viikon 12 ultrassa, kun näin omin silmin miten sillä hetkellä seitsemän senttiä pitkä lapsemme heitteli virkeänä kuperkeikkoja sisälläni. Pelkään nyt kaikenlaisia komplikaatioita paljon enemmän kuin esikoista odottaessa, mutta en ole antautunut pelkojen valtaan, vaan yritän uskoa, että tämä lapsi voisi syntyä.

Tällä viikolla minulla on raskausviikkoja kasassa vajaat 16. Alun pahoinvointi ja väsymyskooma ovat väistyneet ja mikä parasta, olen saanut energiani ja mielenkiintoni tavallisesti minua kiinnostavia asioita kohtaan takaisin. Olen suorastaan täynnä virtaa, mikä on tuttua myös ensimmäisen raskauteni toiselta raskauskolmannekselta. Tämä on odotusaikani parasta aikaa, sillä minulla ei ole vielä selkäkipuja tai muita jatkuvasti kiusaavia vaivoja ja pystyn nukkumaan melko hyvin.

Vaikka olen onnellinen uudesta vauvasta ja ajattelen oikeasti kaiken olevan loppujen lopuksi aivan älyttömän hyvin, olen silti kokenut välillä suoranaista paniikkia tulevaisuudesta. Koska olen aiemmin tottunut melko selkeään ja mukavasti eteenpäin rullaavaan elämään, murehdin nyt miten kaikki tulee sujumaan ensi syksynä, kun meillä on yhden lapsen sijasta kaksi lasta, miehen työt sekä opiskelut toisella paikkakunnalla. Selväjärkisenä päivänä ymmärrän, että kaikki tulee varmasti sujumaan hyvin, mutta raskaushormonien ottaessa vallan olen välillä maannut lapsen päikkäriajat sängyssä vollottamassa ja murehtimassa.

Aloin omaa tilannetta realisoidakseni seurata YouTubessa erästä kanavaa, jossa amerikkalainen kahdeksan lapsen äiti jakaa arkeaan. Osalla lapsista on vakavia sairauksia ja hänen arkensa jos jokin on hektistä, mutta silti hän ei valita. Tämä asettaa oman kitinäni ja pelkoni niin hyvin oikeanlaisiin mittasuhteisiin, että aion jatkossakin palata toisinaan katselemaan naisen elämää. Toisaalta luulen kyllä naisen taustajoukoista löytyvän monenlaisia avustajia ja kodinhoitajia, sillä nainen on aina viimeisen päälle laitettu ja koti tahrattoman puhdas…

Olen iloinen siitä, että helmikuu alkoi ja kevät on jo ihan oikeasti kohta täällä. Kaipaan valoa ja kesää aivan hirveästi. On jotenkin vinkeä ajatus, että vietän ensi kesän taas pallovatsana ja luultavasti monien raskausvaivojen riivaamana.

Olen tehnyt tänäkin keväänä ankaraa siivousta ja raivausta kotona ja karsinut meikkejäni rankemmalla kädellä kuin luultavasti koskaan aikaisemmin. Aiheesta on ehkä tulossa postausta blogiinkin, jos nyt joskus tuo sade taukoaisi ja lapsen päikkäriaikaan olisi edes hetken valoisaa, että pääsisin kuvaamaan.

Onko teille tiedossa elämään muutoksia vuonna 2020? Mistä te stressaatte tai toisaalta iloitsette juuri nyt?

6 thoughts on “Pieniä ja suuria uutisia

  1. Onnea tulevasta pienokaisesta ❤ kyllä kaikki tulee sujumaan hyvin, kaiken saa aina järjestettyä 🙂 sinä kuulostat samanlaiselta stressaajalta kuin minä 😀 ei varmaan ole asiaa mistä minä en pulttia ota. Olen kova mietiskelijä enkä sellainen hetkessä eläjä. Meillä on tuo kylppäriremontti, se on ollut liki vuoden jo. Tehdään siis itse ettei ole palkattua apua niin silloin kun jaksaa ja rahatilanteen salliessa. Se ärsyttää kun kaikki kylppäriosaston kamat lojuu pitkin taloa, pyykkikone on pienessä vessassa että sinne mentävä poikittain. Hirvee sotku aina ja remonttikamat pitkin keittiön tasoja tai eteisessä kulkuväylällä. Ootan tosi kovasti että pääsee omaan suihkuun kun aika ärsyttävää rampata muitten luona saunassa. Tai lämmittää pihasaunaa pakkasilla. Täällä kun on pakkasta ja metri lunta. Onneksi kohta alkaa laatoitus ja loppusuora häämöttää. Sit on vielä traktori remontissa, useempi auto odottaa laittamista ja ne vaatii rahaa. Mut se on elämää vaan 🙂 onneks muutoin on kaikki asiat hyvin ❤

    Tykkää

    1. Kiitos ❤
      Ei kuulosta kivalta tuo pitkittynyt remonttikaan. :/ Muakin varmaan stressaisi ympäri taloa lojuvat remonttitavarat, vaikka toisaalta olen oppinut sietämään sotkua nykyään ihan eri tavalla. Sitäkin joutunut oikein harjoittelemaan. 😀 Onneksi teillä on loppusuora remontissa. Tuo pihasaunan lämmitys pakkasella kuulostaa niin idylliseltä, mutta tiedän että siinä on kova työ.

      Tykkää

  2. Onnea tätäkin kautta. ❤

    En tiedä, mutta musta on ihan parasta sanoa, etten stressaa tällä hetkellä mistään. Tätä on jatkunut kohta 1,5 vuotta lukuunottamatta viime kesän parin kuukauden pätkää, kun elämä meinasi käydä liian hektiseksi, mutta pistin sille itse stopin. Tää on itselleni todella outo olotila, koska olin tottunut stressaamaan vuosikausi, varsinkin viimeiset reilu 10 vuotta ennen tätä 1,5 vuoden pätkää. Se ainainen puristava vanne rintakehän päältä on poistunut.

    Ja siitä päästäänkin siihen mistä olen onnellinen. Siitä, että pääsin siitä vanteesta eroon, kun olin jo alkanut uskomaan siihen, ettei se koskaan katoaisi ja sen kanssa olisi vaan opittava elämään jotenkin.

    Tykkää

    1. Kiitos. ❤
      Tuo kuulostaa aivan mahtavalta, mitä kerroit. ❤ Teit jonkinlaisen läpimurron itsesi kanssa. Vähän sama juttu kävi itselläni jossain vaiheessa, mutta kyllä mä edelleen stressaan asioista, välillä aika turhaankin. Niin usein vain huomaa, että kaikki stressaaminen on ollut turhaa, kun asiat sujuvat omalla painollaan. Tuo on myös tärkeää, että muistaa rauhoittaa elämää, jos se käy liian kiireiseksi. Mä yritän muistaa tämän ensi kuun työvuoroja ottaessa..

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s