Kun pää ei kestä dieettiä

Kesäkuu on täällä, iloista kesää siis kaikille! Oma kesäfiilikseni katosi jonnekin ilmojen viilennyttyä ja sain samaan rytäkkään ärhäkän flunssan, joten viime viikolla ilmestyi tavallisesta poiketen vain yksi postaus. Viikonloppuna kävin tapaamassa ystävää, minkä jäljiltä olo ja mieliala alkavat olla taas noususuuntaisia, joten enköhän pääse takaisin entiseen postaustahtiin. Maanantain ratoksi olisi luvassa astetta raskaampi lukukokemus, mutta eikös pieni ahdinko kuulukin alkuviikkoon?

Päätin suunnilleen pari kuukautta sitten aloittaa pitkästä aikaa dieetin. Idea siihen syntyi monen asian yhteisvaikutuksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että huomasin useimpien housujeni kiristävän ikävästi vyötärön kohdalta. Halusin päästä eroon muutamasta kilosta ja samalla tehdä pientä elämäntaparemonttia. Oli selvää itsepetosta edes kuvitella, että pystyisin pieneen elämäntaparemonttiin, kyseessä kun on aina kaikki tai ei mitään, kun aloitan jotakin. Tiedätte varmasti tämän mustavalkoisen ihmistyypin. Sukelsin siis tyypilliseen tapaani täysillä kierroksilla hiilihydraattien laskennan, induktion ja keinomakeuttajien maailmaan ja tänään kerron teille miksi dieettini epäonnistui jo kahden viikon jälkeen ja miltä tuntuu, kun pää ei yksinkertaisesti kestä dieettiä.

Kerrottakoon aluksi, että olen normaalipainoinen, enkä ole koskaan lihonut helposti. Ruokaan liittyvät asiat eivät silti ole olleet minulle täysin ongelmattomia ja sairastuinkin ala-asteikäisenä syömishäiriöön reaktiona asioihin, joita en pystynyt muuten vastaanottamaan saati käsittelemään. Kärsin syömishäiriöiden parista eri muodosta aina varhaisaikuisuuteen asti, mutta tänä päivänä pidän vartaloani hyvänä ja suhteeni ruokaan on ainakin omalla mittapuullani melko normaali. Pidän itseäni siinä suhteessa todella onnekkaana, että vaikka sairastin syömishäiriötä useita vuosia, ei minulle jäänyt siitä kummituksia varjostamaan loppuelämääni, kuten ilmeisesti monille saattaa käydä. Minun on ollut helppoa olla ajattelematta ruokaa tai syömistä liikaa, koska olen voinut aina syödä lähes mitä tahansa ilman allergioita tai huolta ylipainosta. Sairastuttuani raskausdiabetekseen minua pikkuisen ahdisti, koska tiesin toisten ihmisten tarkkailevan syömisiäni. Silloin jännitin, että miten pääni reagoi tähän ja alanko oireilla jotenkin epäterveesti, mutta onneksi en alkanut. Myönnän silti nauttineeni suuresti, kun painoni raskauden jälkeen putosi miltei 20 kiloa ja pääsin eroon myös raskausdiabeteksesta.

Olen aina syönyt todella paljon makeaa, mutta kotiäitinä sokerihulluuteni on saanut aivan uudet mittasuhteet. Kotona on helppoa heittää suuhun jotakin makeaa, koska sitä on meillä aina saatavilla. Sokeri piristää minua, kun olen väsynyt tai allapäin. Saan päänsärkyä ja olen hermostunut viimeistään illalla, jos en ole saanut koko päivänä sokeria. Tästä havainnosta suivaantuneena aloin haaveilla elämäntaparemontista. Vielä kun tajusin joutuvani ostamaan kasapäin uusia vaatteita vanhojen pieneksi käyneiden tilalle, alkoi idea dieetistä hahmottua.

Valitsin muodikkaan vähähiilihydraattisen dieetin, koska muistin saaneeni sen avulla joskus nopeasti painoni putoamaan. Halusin sen avulla päästä myös eroon sokeririippuvuudestani ja lopulta se tuntui suorastaan ainoalta oikealta vaihtoehdolta minulle. Samalla se olisi minulle myös ehkäpä haastavin mahdollinen ruokavaliomuutos, sillä rakastan hiilihydraatteja ja kaikki suosikkiruokani ovat oikeita hiilihydraattipommeja. Psyykkasin itseäni pari päivää, hävitin kotoa karkkijemmani ja aloitin dieetin. Se tuntui alkuinnostuksessa pari päivää lähes hauskalta, kolmannen päivän jälkeen siedettävältä ja viikon jälkeen mentiin jo jossain puisevan ja ahdistavan välimaastossa.

Tajusin nopeasti ikävöiväni makeaa ja kokevani puhdasta surua siitä, että en voinut kruunata iltapäivän kahvihetkeäni suklaalla tai kauhoa illalla miehen kanssa jäätelöä tv:n ääressä. Sitä en kuitenkaan huomannut itse, että aloin jo viikon dieetin jälkeen olla jatkuvasti ärtyinen, kireä ja todella rasittava ihminen. Vähän kuin olisin ollut poikkeuksellisten hankalien PMS-oireiden riivaamana. Tästä huomautti vienosti aviomieheni, joka esitti toiveen, että jospa siirtyisin taas tavallisiin ruokailutottumuksiini. Kuittasin ehdotuksen ärtyneesti miehen omaksi oikkuiluksi, enkä missään nimessä suostunut keskeyttämään dieettiäni, olinhan ihan varmasti jo laihtunutkin hiukan.

Kun Rodoksen matkamme lähestyi ja mies eräänä päivänä tajusi, että aikoisin olla lomamatkallammekin dieetillä, nousi hänen äänensä lähes falsettiin järkytyksestä. Aloin itsekin olla jo hiukan epäilevällä kannalla, mutta palautin nopeasti mieleeni ne kaapissa roikkuvat liian pienet farkut ja puraisin olkiani kohautellen tomaattia. Aloin kuitenkin pian itsekin huomata poikkeuksellisen äreän auran ympärilläni ja harmistuin siitä erityisesti vauvan vuoksi, sillä tiesin hänen aistivan meistä helposti kireyden ja eripuran.

Rodokselle päästyämme olin yllättäen kyllä jo itsekin kypsä lopettamaan dieetin. Päätin lopettaa hiilihydraattien kyttäämisen perustellen sen itselleni monin eri tavoin, ja asia oli sillä taputeltu. Minut kuitenkin yllätti se voimakas reaktio, joka mielessäni tapahtui sillä hetkellä, kun kahden viikon jälkeen söin ensimmäistä kertaa hiilihydraattipitoista ruokaa. Jouduin poistumaan pöydästä ja menemään vessaan pillittämään, sillä ilmeisesti kaksi viikkoa päätäni kiristänyt vanne päätti toteuttaa erorituaalin näyttävästi ja vielä tuikata minua viime hetkellä aivojeni tunnekeskukseen. Tämän omituisen puuskan jälkeen oloni oli raskaan ateriankin jälijltä kevyt.

Vaikka kahden viikon vähähiilarinen oli klassinen esimerkki epäonnistuneesta dieetistä ja saavutukseni olivat lähinnä rahanmeno ja parin viikon masentuminen ja ärtymys, tiedän myös aloittavani jälleen jonain päivänä uuden dieetin. Tämä ei ole asia josta pitäisi huolestua, vaan kyse on kohdallani lähinnä hurahtamisesta trendikkäisiin asioihin tuhansien muiden ihmisten tavoin. Tässä kohtaa moni tuttavani usein sanoo minulle, että miksi aloitan dieettejä, miksi en vain opettele pärjäämään vähemmällä sokerilla arjessa. Tässä onkin asian ydin, kun en vain ole sellainen ihminen, joka siihen aivan helposti pystyisi. Tulen varmasti tahimaan asian kanssa lopun ikääni, siinä missä joku toinen kipuilee lottokuponkien tai tupakan kanssa. Syömiseen liittyvät asiat ovat hankalia, koska ihminen ei voi lopettaa syömistä kokonaan, kuten vaikka päihteet tai pelaamisen.

Olen Rodoksen pillitysepisodin jälkeen jatkanut elämääni onnellisena sokeririippuvaisena ja elänyt aivan pellossa karkkipussieni kanssa. Ne liian pienet farkut eivät edelleenkään mahdu jalkaani, mutta onneksi löysin Rodokselta kympillä kokoa suuremmat farkut, jotka mahtuvat minulle loistavasti.

Onko teillä tapana kokeilla erilaisia dieettejä? Miten oma päänne kestää niitä?

2 thoughts on “Kun pää ei kestä dieettiä

  1. Dieettien kanssa voi toisinaan olla just tuollaiista kuin kuvailet. Mullahan on suorastaan vuosikymmenien kokemus erilaisista dieeteistä ja painonhallintajutuista, minkä pohjalta voin sanoa, että nk. ihmedieetit ei johda mihinkään hyvään. Ymmärrän hyvin tuon sokerinhimon, koska mulla on myös se. Olenkin todennut parhaimmaksi antaa sellaisen vaan olla, koska makeanhimo on jo tavallaan osa omaa persoonaa, jos näin voi sanoa, mutta tietenkin pitää jonkin verran hillitä, ettei mene ihan överiksi. En kuitenkaan enää yritä pyristellä siitä kokonaan eroon, koska sellainen ei vaan onnistu. On tässä yritetty kovasti, heh;) Jonkinlainen kultainen keskitie on dieettiasiassakin paras niin tylsältä kuin se saattaa kuulostaakin.
    Hyvä, ettet ole liian ankara itsellesi, koska kuvista päätellen sun kohdalla ei kyse ole mistään valtavasta ylipainosta. ”Terveellisten elämäntapojen” rima on monesti ehkä liian korkealla, minkä vuoksi niistä tulee saavuttamattomia, ja alkaa tuntea itsensä epäonnistuneeksi ennen kuin on mitään sen suuntaista edes tapahtunut.
    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi<3

    Tykkää

    1. Tuo on totta, että keskitie on varmasti oikeasti se paras vaihtoehto, mutta se on niiiin tylsää kuulla ja myöntää itselle! 😀 Kun se tavallaan sotii ainakin mun persoonaa vastaan. Ei mulla ole ylipainoa lainkaan, mutta paino on lapsen saamisen jälkeen noussut enemmän kuin koskaan aiemmin ja vaatteet alkavat olla pieniä.
      Kiitos! ❤ Kaikkea hyvää myös teille. ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s